Muutamaa juttua olen tässä lähiaikoina miettinyt, toheloinut ja taas miettinyt. Jos sun pitäisi laittaa seuraaviin rasti ruutuun, kuinka monta rastia saisit?

Tiedätkö sen tunteen, kun olet kerännyt roskat odottamaan ulko-ovelle ja vielä seuraavanakin päivänä pohdit, että pitikös jonkun tosiaan viedä ne roskat?

Tämä tottakai joskus toistuu useamman kerran peräkkäin ja vaikka se roskapussi olisi oven eteen asetettuna, niin joku sen pohtii siitä pois näkyviltä nurkkaan. Nykyään saatan illalla viimeiseksi viedä vielä ne roskat, jotka olisi koko pitkän päivän ehtinyt noukkia siitä ja viedä roskiksille. Siitä kun aina ohi kävellään. Mutta ei, ei vain ole saanut aikaiseksi.

Niin, tai tiedätkö sen tunteen, kun olet kävellyt jonkin matkaa kotoa ja huomaat, että se roskapussi on edelleen kädessäsi tai vaunuissa mukana?

Kyllä. Olen kävellyt noin kymmenen kertaa roskapussi mukanani vaikka kuinka pitkälle. Kerran mukana oli lehtikassi, joka painoi ihan kamalasti. Aloin muutaman kilometrin jälkeen pohtia, että mites vaunuissa on näin paljon vastusta ylämäessä. No, syy selvisi nopeasti.

Tiedätkö sen tunteen, kun vedät lompakkoa kotiovella lukon edessä ja ihmettelet kun ovi ei aukea?

Joskus samaan kikkaan toimii hyvin matkakortti. Vähän väsymystä ilmassa vai? :D

Tiedätkö sen tunteen, kun aamulla löydät avaimesi ulko-ovesta? Etsit niitä kaikkialta ja lopulta ne löytyvätkin sieltä tutusta paikasta oven takaa. Siellähän niitä just hei pitääkin säilyttää!

Voi ei. Tätä ei ehkä pidä jatkaa, tai joku aamu me herätään tyhjennetystä kodista tai jotain pahempaa…

Tiedätkö sen tunteen, kun aamulla kävelet ensimmäisenä pesemään vessaan hampaita ja mietit, että onpa alakerrassa kylmä. Ihmeellinen viima tuntuu jaloissa, mikäs se tämä? Ja kappas, pian huomaat että ulko-ovi on ollut koko yön raollaan.

Mitäs sitä turhaan ovea sulkemaan, parempi jättää auki. Pääsee nopeammin ensi kerralla ulos, vai mitä! Että tervetuloa vaan meille varkaat ja muutkin, jos ei avain ole ovessa ja niin varmaan se ovi on auki. :D

Tiedätkö sen tunteen, kun olet taas unohtanut vastata viestiin jonka olet saanut jo viikko sitten? Olet aivan varma, että ainakin aloit jo vastaamaan siihen, mutta sitten jotain on täytynyt tapahtua. Joskus olet myös aivan satavarma, että vastasitkin, mutta ilmeisesti teit sen unissasi. Tai muuten vain mielikuvissasi.

Tätä tapahtuu itselläni jatkuvasti nykyään, kun pää ei oikein toimi ja lasten kanssa tulee äkillisiä tilanteita. Nykyään olen alkanut kertomaan kaikille erittäin avoimesti omasta surkeasti muististani, sillä en tahdo että kukaan pahoittaa mietään ja ottaa sitä henkilökohtaisesti. Kun nukkuu viikkokaupalla huonosti, yrittää siinä samalla pitä huolta lapsista, muista läheisistä ja kodista, saattaa joskus muistiin tulla vähän isompiakin reikiä. Varmasti moni tietää tunteen. Joskus liika on liikaa, eikä pää enää ota vastaan lisää.

Tiedätkö sen tunteen, kun kysyt ystävältäsi hänen viikon suunnitelmistaan ja hän vastaa näin: Juurihan me puhuttiin niistä kaksi minuuttia sitten. Naama punastuu puolukaksi ja alkaa nolottamaan. Samalla naurattamaan. Ehkä vähän hävettämään, kun toiselle tulee olo ettet ole kuunnellut. 

Jep. Edellinen liittyy aivan samaan teemaan. Kun ei pää toimi, niin se ei toimi. :D

Tiedätkö sen tunteen, kun toivotat ystävällesi hyvää etelän lomaa ja kehoitat nauttimaan reissusta. Hän vastaa heti, että se loma oli jo kaksi viikkoa sitten ja sä taisit saada sieltä jonkun kuvaviestinkin puhelimeesi…

Eh, ai oli vai? Mikäs viesti? Mä taisin nukkua sen loman ohi ja kas nyt kun mainitsit niin niitä kuvaviestejä taisi olla useampi…

Sellaisia pieniä juttuja tälle aamulle, ehkä sait muutamat rastit talteen ja toivottavasti myös pienet hymyn kaaret heräsi sullakin kasvoille. Vaikka muisti olisi huono ja kaikenlaista sattuisi ja tapahtuisi, niin näitä sattuu varmasti jokaiselle. Tai ainakin tahdon uskoa että niitä sattuu kaikille, vai mitä? :D

Hajamielisin terveisin, 

Marissa

Moikka! Oisko sulla hetki aikaa lukea näitä mun ajatuksia? Vai mitä luulet, onko mun sanat tarpeeksi arvokkaita jotta varmasti saat jotain tästä hetkestä irti? Ei tässä kauan mene, muutama minuutti. Sulle mä nämä sanat jokatapauksessa oon halunnut kirjoittaa, jotta tänään miettisit itseäsi. Jos nappaisit parit ajatukset pörräämään sun mieleen tälle viikonlopulle. Ajatukset siitä, että kuinka arvokasta se sun aika oikeastaan onkaan. Vai onko ollenkaan?

Ootko huomannut saman, että vuorokaudessa on aika mitätön määrä tunteja? En tiedä paljonko sä nukut, mutta yöunien jälkeen jää lopulta aika vähän aikaa tehdä yhtään mitään. Niin, kai sä muistuttaisit että ehtiihän siinä jo vaikka ja mitä, mutta koskaan ei silti tarpeeksi. Pitäis saada lisää ja lisää. Joskus musta ainakin tuntuu siltä, että vastahan mä heräsin ja aika on taas pistää pää hammaspesun kautta tyynyyn.

Vaikka aika touhukkaaksi voisin itseäni kutsua, niin silti tuntuu ettei koskaan ehdi tehdä tarpeeksi. Aina jää hommia seuraavalle päivälle, joskus niinkin ettei malttaisi mennä nukkumaan. Ja no oikeastaan tämä on kyllä ihan toinen aihe jutella, mutta kai sä tiedät senkin, että ne pakolliset hommat odottaa aina myös huomiseen? Että ehkä yksi isoimmista asioista mitä työelämässä oon hyvällä ohjauksella oppinut, on se ettei työkuorman takia kannata yöuniaan menettää. Töitä ja velvollisuuksia riittää aina huomiselle, ei niitä kannata liikaa pohtia yön tunteina. Työpöydän ei kuulu olla tyhjä, vaan on erittäin okei jatkaa sen siivoamista huomenna.

No mutta, jos nyt ryövään sun tärkeitä minuutteja vielä hetken, niin ehkä pysytään silti vielä aiheessa. Eli, miten arvokkaana sä pidät sun aikaasi juuri nyt? Onko yksi minuutti ehkä euron arvoinen, vai jopa kahden? Vai voiko sitä edes arvottaa?

No, mun minuutti on ainakin niin arvokas, ettei sille voi laittaa rahalla arvoa. Joskus silti kohtelen sitä omaa minuuttiani kuin se ei olis arvokas ollenkaan ja luulen vähän, että säkin teet samaa. Käytän aikaani sellaisiin asioihin, jotka saavat mut junnaamaan paikoillani ja joskus jopa menemään takapakkia. Muistelen turhia asioita, syyttelen itseäni jostain millä ei ole mitään väliä ja ajoittain ryhdyn asioihin missä ei ole minkäänlaista järkeä. Onneksi en sentään enää tee sitä, mitä joskus tein enemmänkin. Tapasin ihmisiä, jotka saivat mulle huonon olon aikaan. Energiaa syöviä ihmisiä, joiden kanssa mun olemukseni puolittuu. Samaan aikaan olen tiennyt, että olisi oikeasti pitänyt ottaa luuri käteen ja soittaa muille. Tein niin, koska luulin että pitää. Että ei muka voisi kieltäytyä.

Mutta kyllä vain voi, aivan kuten meidän poika usein sanoo Pipsa Possua lainaten. Kyllä vain voi. Jokainen meistä voi tehdä just sitä, mikä tuntuu hyvältä. Voi priorisoida elämänsä just sen näköiseksi, että ne omat kallisarvoiset minuutit antavat enemmän kuin ottavat. Velvollisuuksista ei tietenkään saa hei laistaa, vai mitä, mutta kuka sun päähän on listannut ne kaikki velvollisuudet? Sinä vai joku muu? Ja mikä tärkeintä, jos oot itse ne listannut, niin onhan ne oikeasti sellaisia jotka sillä listalla kuuluu olla?

Onko sulla esimerkiksi velvollisuus nähdä sellaisia ihmisiä jotka ei tuo sulle hyvää oloa? Onko sun velvollisuus hoitaa koko suvun asiat yksin? Onko sun velvollisuus soittaa sellaisille tyypeille, jotka eivät koskaan soita takaisin? Onko sun velvollisuus opiskella sellaista, mitä joku muu on pistänyt sut opiskelemaan? Onko sun velvollisuus lukea se hyllyllä odottava kirja, vain siksi että muutkin tekevät niin? Onko sun velvollisuus joka päivä siivota kotona ja pestä pyykkiä? Onko sun velvollisuus olla somessa jatkuvasti läsnä? No, nämä pari juttua nyt vain ehkä esimerkkinä. Koska kyllähän sä sen jo varmasti tiedät, me itse usein listataan itsellemme liikaakin velvollisuuksia joita oikeastaan ei olisi tarve tehdä. Eikä ainakaan joka päivä.

Ehkä joinain päivinä ehtisi pysähtyä myös hetkeksi ja vain olla. Leikkiä lasten kanssa lattialla tai vaikka ihan itse lukea hiljaa kirjaa sohvan nurkassa.

Niin, käykö sulle muuten usein sama kun mulle. Suunnittelet istuvasi kirjan kanssa sohvan nurkkaan, mutta huomaatkin selaavasi somea tunnin siinä samassa nurkassa. Ihan just alat lukemaan, mutta kummasti se some vie mennessään. Kuvat, videot, tekstit. Niin, mä tiedän, sä on aika ärsyttävää. Koukuttavan kivaa ja ärsyttävää samalla. En koe, että mun aikani olis välttämättä ihan sen arvoista, mutta silti teen sitä. Samoin myös pistän itseni liian usein siivoamaan ja touhottamaan asioita joilla ei olisi merkitystä. Siis minä itse laitan, kyllä. Ehkä sä teet siis samaa, mä pohdin eilen illalla nukkumaan mennessä. Ehkä me kaikki tehdään sitä samaa, vaikka ei haluttaisi olla itseämme kohtaan ilkeitä. Tehdään, koska ajatellaan että on pakko.

No, tylsä käyttää kliseetä, mutta niinhän se nyt vain on, että pakko ei ole kuin kuolla ja maksaa veroja. Aika on arvokasta, eikä sitä saa takaisin. Muistot on myös sellaisia, ettei niitä voi jälkikäteen käydä korjailemassa. Sanotaan, että olet mitä syöt. Mä haluaisin myös muistuttaa, että olet mitä olet tehnyt ja oppinut. Siksi kai olisi tärkeää tehdä omasta ajasta sellaista, että menneitä vuosia on kiva sitten muistella vanhana kiikkustuolissa.

Ja sanotaanhan niinkin, että elämä vilahtaa silmien ohi siinä vaiheessa, kun meidän silmät viimeisen kerran sulkeutuu. Eikö olisi hienoa ajatella, että siinä hetkessä ne muistot ja tapahtumat jotka sun silmissä vilahtavat, olisivat katselemisen arvoisia? <3

Toinen klisee on aika se, että ikä opettaa ja vuodet kasvattaa luonnetta. No, näin se on ainakin tässä pääkopassa päässyt käymään ja sitä on oppinut miten kallisarvoista se oma aika on. Ei niitä minuutteja tahdo ihan mihin tahansa tuhlata, ja hyvä niin. Tästä syystä myös arvostan suuresti jokaista ihmistä, joka antaa omaa aikaansa mulle, sillä tiedän että jokaisen aika on niin kallista. Tuntuu hienolta, että joku kokee mun ansainneen palan omaa aikaansa.

Kuka siis ansaitsee sun aikaasi? Siinä sulle pieni pähkinä tälle päivälle purtavaksi.

No mutta hei, pistetääs tämä teksti pakettiin ja mä päästän sut tekemään jotain vähän fiksumpaa kuin lukemaan mun jaaritteluita täältä blogista. Yksi juttu kuitenkin vielä: mieti sun edellisiä päiviä ja kerro mulle, oisko siinä jotain mitä sä voisit pohtia uusiksi? Teitkö jotain, mitä ei olisi tarvinnut? Tuhlasitko aikaa johonkin? No hyvä, niin tein minäkin. Ei silti jäädä märehtimään sitä mitä jo tehtiin, vaan katsotaan mieluummin huomiseen. Nouse nyt rakas ihana ihminen ylös ja mee tekemään jotain mikä antaa sulle energiaa. Puuhaile jotain kivaa, soita ystävälle, haaveile, lue vaikka kirja tai tomaattikeittoa jos siitä tykkäät. Mitä tahansa, minkä sä tiedät tekevän sulle hyvän olon. Sitä kautta sun hyvä olo varmasti myös heijastuu muille ja näkyy sulle kasvavana määränä hymyjä lähipiirissä. <3

Aikaa arvostavin terveisin,

Marissa

Heippa!

Instagram muistutti viime kuussa ihanasta kuvasta kahden vuoden takaa, kun meidän poika oli puolivuotias. Silloin elettiin suht samanlaisia hetkiä kotona kuin mitä juuri nyt. Elämä pyöri pienen lapsen ympärillä, päivät (ja yöt) kuluivat häntä hoitaen ja me vasta opeteltiin vanhemmiksi. No, opetellaan kai edelleen ja opetellaan vielä pitkään. Sama tunne varmaan monella muullakin? :) 

Kaikki oli tuohon aikaan ihan uutta ja niin ihanaa, vaikka ajoittain myös aika rankkaa. Meillä valvottiin ihan huimia määriä enkä muista nukkuneeni ensimmäisen 8 kuukauden aikana kovin montaa kertaa useampaa tuntia putkeen. Silti muistan sen ajan onnellisimpana kuin koskaan. Olin niin onnellinen tästä pienestä paketista joka meidän elämään oli kuin taikaiskusta ilmestynyt. Hän oli, ja on edelleen, super rakastettu lapsi. <3

LYHYESTI TILANTEESTA NYT

Kaksi vuotta sitten keväällä aloitettiin meillä ekaa kerta kotona minimuotoinen unikoulu. Meillä pyörittiin tuolloin kotia ympäri 24/7, pienen miehen mielestä paras uni syntyi mun sylissäni ja sekin pienissä pätkissä. Käytettiin vaikka mitä apuvälineitä, heiluvaa sitteria ja ties mitä rauhoittavia ääniä, mutta syli oli paras. Niinpä kuljetin häntä kotia/lähimaastoja ympäri yöt ja päivät, askelia syntyi vuorokaudessa helposti 25-30 000.  Muistan kuinka ihmettelin joskus miten pääsin niin nopeasti eroon raskauskiloista. No, ehkä tässä yksi syy? Heh. 

Tällä hetkellä elämäntilanne on melko samanlainen, vaikkakaan tyttö ei meillä valvota ihan yhtä paljon. Häntä ei myöskään tarvitse kuskata ympäri kotia, vaan nukutaan sängyssä yöt ja hän on vain kova heräilemään. Hän ei itke, on vain hereillä ja juttelee. 

Iltaisin ollaan alusta saakka pyritty pitämään tiettyä rytmiä yllä ja siirrytään noin puoli yhdeksältä sänkyyn. Olenkin aina iltaisin kiinni tytössä siitä hetkestä eteenpäin, sillä hän herää heti jos lähden huoneesta. Siis heti. Hän heräilee tosin muutenkin ensimmäisen kahden tunnin aikana useat kerrat, eli yleensä itse pääsen nukkumaan vasta noin 23 aikaan. Ennen sitä jos erehdyn yrittämään (joskus nukahdan väkisin) niin saan pian taas herätä häntä nukuttamaan. Tämä on kaikista ikävintä, sillä varmasti tiedät miten pahalta tuntuu, kun on juuri nukahtanut. Silmiä on todella vaikea saada auki. Ja kyllä, joskus vähän suututtaa kun ei saa nukkua vaikka tekisi mieli. ;)

Meillä siis nukutaan katkonaisesti ja nukahtaminen on myös aina oma urakkansa. Laulan ja silitän, myös suhiseva ääni auttaa häntä rauhoittumaan uneen. Pisin unipätkä meillä on viime kuukausien aikana ollut maksimissaan tunnin, usein jopa vain vartin verran kerrallaan. Tästä syystä olen ajoittain hieman sekava ja olo on kuin kulkisin pienen sumun keskellä jatkuvasti. Vähän sama tilanne kuin oli pari vuotta sitten, vaikkakin olen saanut nukkua edes vähän enemmän. Siksipä me mietittiin, että voisi pikkuhiljaa pohtia unikoulun aloitusta.

UNIKOULU = OPETELLAAN YHDESSÄ NUKKUMAAN

Unikouluja on monenlaisia, itselleni unikoulu tarkoittaa jo sanana sitä, että opetellaan yhdessä nukkumaan. Haetaan sitä parempaa yöunta, jotta kaikki voisivat paremmin. Lempeä malli taas tarkoittaa meillä sitä, että viereltä ei lähdetä pois, vaan ollaan lähellä. Jotta pieni vauva tietää, ettei ole hätää ja hänestä pidetään kiinni. 

Meidän viimeisen (hieman yli viikon kestäneen) unikoulun ajatus on ollut opettaa tyttö nukahtamaan ilman maitoa. Syntymästä saakka hän on nukahtanut vain rinnalle ja jo synnärillä hän raivosi naama punaisena jos ei saanut rintaa ja syliä. Ei siis mitään toivoa, että olisi oppinut siinä iässä olemaan ilman, huuto kun ei lopu mihinkään vaikka on yritetty monet kerrat. Eikä ole muuten mitään ihan pientä huutoa, vaan tässä tytössä riittää kierroksia. Naapuritkin on aivan varmasti joskus kuulleet, jos hän ei saa tahtoaan läpi. Mikä on sinänsä hassua, sillä hän on muuten suht rauhallinen ja kiltin oloinen tapaus. Ainakin silloin, jos saa mitä haluaa. Eli meidän tapauksessa asua tissillä nukkumassa. :D

Lempeän unikoulun avulla me toivottiin, että hän oppisi nukkumaan myös jatkossa sängyssä ihan yksin, jotta saisin iltaisin esimerkiksi vielä vietettyä hetken aikaa nukahtamisen jälkeen Villen kanssa. Meillä on nimittäin parisuhde aika täysin nollissa, yhtään hetkeä ei voida viettää kaksin. Lisäksi toki toiveena on ollut, että unipätkiä saisi edes vähän pidemmäksi ja sitä kautta mun aivotoimintaani palaamaan ennalleen. ;)

Pojan kohdalla tosiaan pidettiin ensimmäistä unikoulua tasan kaksin vuotta sitten kun hän oli vähän yli 6kk vanha ja toinen pidettiin noin 8,5kk issä. Eka kerta ei tuonut voittoa ja hän ei selkeästi ollut vielä valmis. Kun toinen lempeä unikoulu (jonka muuten Ville meillä piti, eli opetti nukkumaan omassa sängyssä ja paijasi aina uneen vieressä istuen) oli pidetty, vihdoin meillä nukuttiin jo suht hyvin. Lähes täysiä öitä ja vain ajoittain heräillen. Tilanne on nykyään sama, eli hän nukkuu hyvin yönsä ja herää vain 1-2 kertaa ja joskus ei ollenkaan. <3

LEMPEÄ UNIKOULU

Mutta, miten meidän viimeisen viikon unikoulu on sujunut tytön kanssa? Onko tyttö oppinut nukahtamaan ilman maitoa huulilla? Mitä apukeinoja me käytettiin?

Tytön syntymästä saakka meillä on otettu iltoihin tarkka rytmi ja rutiinit. Rauhoittumiset, iltapesut, laulut ja sitten makuuhuoneeseen nukkumaan joka ilta lähes samaan aikaan. Nyt unikoulun alettua poikkeuksena on ollut se, että ensin imetän ja sitten siirrön sänkyyn nukahtamaan. Itse olen siinä vieressä, pidän häntä ihan lähellä.

Ekana iltana kesti vähän yli 15 minuuttia, jotta hän rauhoittui. Hän huusi kuin hyeena ja mietin, että miten voin tehdä näin. Kyynelet tulivat silmiini, mutta tiesin ettei hänellä ole hätää, olihan hän mun kainalossani. Oli myös pakko, sillä en ollut nukkunut niin pitkään aikaan edes tunnin pätkää unta ja aloin olla aika itkuherkkä ja voimaton. Oli pakko vain yrittää löytää ratkaisu meidän huonoihin uniin.

Taustalla mulla oli soimassa sateen ropinaa, se on ainut mikä yleensäkään saa häntä vähän rauhoittumaan. No, vartin huudon jälkeen hän rauhoittui ja huomasin että hän katsoi minuun lempeästi ja vaikka edelleen vähän niiskutti, niin silti alkoi selkesti nukahtamaan. Pidin koko ajan kädestä kiinni ja paijasin. Lopulta hän nukahti ja nukkui pitkästä aikaa noin 2,5 tunnin pätkän unta. Itsekin simahdin lähes heti, joten sain todella hyvän pätkän unta. Loppuyö menikin sitten heräillessä, muistaakseni herättiin noin 6-7 kertaa. Ei kuitenkaan tuntunut missään, sillä tuo yli kahden tunnin unipätkä oli antanut itselleni jo supervoimat. Tuntui, kun olisin nukkunut koko yön. Heh. :D

Seuraavana kahtena iltana sama toistui, mutta tyttö huusi enää vain muutaman minuutin. Hän oli paljon rauhallisempi ja nukahti tyytyväisenä viereeni. Nukkui jälleen ekan pätkän noin 2-2,5 tuntia. Loppuyöt toistivat myös samaa kaavaa, eli herättiin usein. Silti iloitsin tuosta ensimmäisestä pätkästä hyvää unta, sillä se viesti siitä että parempaan suuntaan ollaan menossa.

No, mitäs tapahtui sitten, kun poika sai keuhkoputkentulehduksen ja olinkin kahden lapsen kanssa yksin kotona? Huonostihan siinä kävi. Menin reilusti riman alta ja nukutin tytön rinnalleni. Kumpikin lapsista nimittäin itki illalla ja oli vain saatava kumpikin rauhoittumaan. Lopulta toisessa kainalossa oli isompi lapsi ja rinnalle nukahti toinen, kellokin lähenteli jo kymmentä kun tässä vihdoin onnistuin. Näillä kahdella kun se toinen itku lietsoo myös aina toista itkemään. Tämä toistui lopulta kahtena iltana, sillä poika oli ihan super kipeä ja kuumeinen. Oli laitettava hänet etusijalle, tottakai.

Mentiin siis hieman takapakkia välissä, mutta tämän jälkeen lähdin taas rohkeana jatkamaan samaa rataa. Iltaisin siis nukahdetaan ilman maitoa, taustalla on kännykästä aina soimassa se tuttu sateen ropina. Ja siihen hän nukahtaa, siihen ja mun paijaukseen. Aina alkuun vähän itkee, mutta ei pitkään. Pidän myös usein kättä rintakehän päällä, se tuntuu olevan hänestä rauhoittavaa.

Tällä hetkellä tilanne ei ole muuttunut aikaisemmasta, eli nyt meillä on edistytty sen verran, että nukahdetaan ilman maitoa ja nukutaan yksi ”pitkä” pätkä eli noin 1-2,5 tuntia. Heh, kuten huomaatte niin joka ilta ne pitkät pätkät eivät ole kovin pitkiä sittenkään. Ovat ne silti varttia jo pidempiä ja se on pääasia. Koen, että ollaan päästy tässä edes vähän eteenpäin ja voidaan jatkaa opettelua.

MITÄ SEURAAVAKSI?

Seuraava vaihe on pitää sitten vähän erilainen unikoulu, eli on Villen vuoro astua kehiin. Aluksi arvelen meidän siirtävän tytön nukkumaan omaan sänkyyn ja sitten noin kuukauden päästä Ville saa alkaa nukutuspuuhat. Saas nähdä mitä siitä tulee, pojan kohdalla kun lopulta saatiin hyviä tuloksia, mutta silloin meidän poika rauhoittui myös muuten paremmin Villen kanssa. Nykyään tyttö on niin kiinni mussa eikä oikein suostu rauhoittumaan kenenkään muun kanssa, joten ihan vähän jännittää. Miten hän reagoi, kun en olekaan enää vierellä nukuttamassa? Kun joku muu paijaa ja hyräilee uneen? Nähtäväksi jää ja tilanteen mukaan sitten toimitaan.

Uskon, että me saadaan ihan varmasti unet paremmaksi, kunhan tehdään kaikkemme ja pidetään rutiineista kiinni. Jos ei heti ensi kuussa, niin sitten vähän myöhemmin. Ja jos ei uniin saada parannusta, niin sitten se on tällä tädillä suunta johonkin yökylään, jotta saa edes yhden hyvän unipätkän johonkin väliin. Kunnon yöunet on tällä hetkellä mun suurin unelma, tai no riittäisi mulle ihan jo neljä tuntiakin putkeen. ;)

Sellainen pitkä sepustus ja tarinointi meidän kodin seinien sisältä. Kerron varmasti ensi kuussa, että miten meillä lähtee unet parantumaan. Nyt takaisin lasten luo, tässähän vierähti jo hurjan pitkä aika näiden sanojen parissa.

Toiveikkain terveisin, 

Marissa