Tällä viikolla on juhlittu kahden mun ystäväni syntymäpäiviä. Ystävien, joista kummankin oon tavannut vasta aikuisiällä. Näistä ystävistä kumpikin on todella erilainen joten tottakai kumpikin suhde on myös sitä. Toinen asuu lähellä, toinen kaukana. Toinen on yksinhuoltaja, toinen perheellinen. Toisen kanssa nähdään usein, toisen kanssa harvemmin.

Se mikä näitä ystäviä kuitenkin yhdistää (omissa silmissäni) on hyväsydämisyys ja lämmin ystäväsuhde juuri mua kohtaan. He kumpikin ovat olleet kiinnostuneita tutustumaan, kummallakin on ollut aikaa ja halua pitää yhteyttä. Kumpikin on myös saanut mulle aikaan olon, että mun olemassaololla on heille väliä.

En taida olla kovin väärässä, jos väitän että moni kokee aikuisiällä ystävien löytämisen haastavaksi. Tutustuminen ihmisiin saattaa vielä olla helppoa, mutta se että päästää toisen ihmisen oikeasti lähelle ja vielä pitää siinä, se taitaa olla se haaste. Aikuisena meitä on ehtinyt vuosien aikana muovata monet myrskyt ja kun päätä koristaa koukeroiset pinttymät, ei niitä voi ystävyyksiä muodostaessa täysin unohtaa. Kokemukset on opettaneet, mutta samalla ne on tuoneet meille vaatimuksia ja odotuksia muita kohtaan.

Vai voisiko ehkä sanoa, että me vain tiedetään aikuisena paremmin, mitä todella haluamme? Me tiedetään paremmin minkälainen ihminen tekee meille hyvää ja tunnistetaan jo kaukaa ihminen, joka ei sitä ehkä ole. Me ollaan myös huomattu, että vuosien aikana oma arvomaailma on vahvistunut. Eikä jokainen todellakaan jaa sitä samaa arvomaailmaa tässä maailmassa, sehän on selvä. Nuorena sillä ei ehkä ollut niin väliä, mentiin vain porukan perässä. Kasvettiin muiden mukana, oltiin vaan. Ja kun tiettyyn seuraan tottui, oli siitä vaikea lähteä pois. Sittenhän olisi ihan yksin, ilman niitä parhaita ystäviä.

Nykyään tietää paremmin. Aikuisena ymmärtää, että syvässä ystävyydessä ajatusmaailman tulisi kohdata ja arvomaailmalla todellakin on merkitystä. Aikuisena sitä myös arvostaa toisessa aivan eri asioita, kuten ehkäpä ymmärtäväisyyttä erilaisissa elämäntilanteissa ja sitä, että toinen antaa tilaa. Niin, ja olisihan se hienoa, että ystävä herättäisi teidän välillä positiivista kemiaa. Jokaisen kanssa sitä ei synny. Ei parisuhteessa, eikä ystävien kesken.

Oon kohdannut aikuisiällä monta ihanaa ihmistä. Osasta on tullut tärkeitäkin ystäviä, osa on jäänyt johonkin matkalle ja löytänyt itselleen parempaa seuraa. Joskushan esimerkiksi sattuu tilanteita, että on lukenut toista ihan väärin. Huomaa, että toinen onkin erilainen kuin mitä kuvitteli ja suhde lopahtaa ennen kuin alkoikaan. Eikä siinä kai ole mitään väärää, vaikka se pahalta joskus voikin tuntua kun kaikki ei mennyt kuten suunnittelit. Tulee ehkä epätoivoinen olo, että löydänkö mä koskaan ketään oikeanlaista tyyppiä? Eikö kukaan tahdo olla juuri mun ystävä? Ja silti pitää jatkaa matkaa. Pitää muistaa, että jokaisen kanssa ei voi olla ystävä. Ei edes kaveri.

Itselleni ehkä juuri tämä on joskus ollut se vaikea asia ymmärtää. Oon syyllistänyt monet kerrat itseäni siitä, ettei joku suhde kasva ja syvene. Oon tehnyt liikaakin asian eteen ja lopulta surkutellut, kun toinen ei koekaan ystävyyttä yhtä tärkeäksi. Toisaalta, oon myös tajunnut, että varmasti joku on kokenut musta aivan samaa. Että mä en ole tehnyt tarpeeksi. Että mä en ole ollut tarpeeksi kiitollinen ja osoittanut sitä.

Hesarin artikkelissa (kuva alla) näkyy muutama tärkeä pointti siitä, miten aikuisiän suhteita voisi vahvistaa ja saada. Siinä sanotaan hyvin: ”kiinnostuksen ja kiitollisuuden osoittaminen lisää todennäköisyyttä, että tuttavuus syvenee”. Juuri näin uskon itsekin ja ainakin parhaani mukaan pyrin ihmisille osoittamaan oman kiitollisuuteni heidän olemassaolosta. Haluaisin myös uskoa, että kun meidän eteen sattuu ne oikeat tyypit, me toimitaan automaattisesti juuri näin. Kun me havaitaan sellainen ihminen, jonka eteen kannattaa nähdä vaivaa, sen myös tekee.

Entäs jos huomaa jälkikäteen, että onkin toiminut väärin ja menettää jonkun tosi tärkeän ystävän? Onkin unohtanut siinä hetkessä sen kiitollisuuden, eikä ole ollut ehkä tarpeeksi kiinnostunut. Mitä sitten voi tehdä? Voiko vanhan ystävyyden saada vielä takaisin? Voiko vuosien jälkeen soittaa ja kysyä, nähtäiskö taas? Voiko kemia herätä myöhemmin, jos aiemmin sitä ei ollut? Onko kyse vain elämäntilanteesta, jossa me se toinen ihminen kohdataan? Voisiko ystävyys kasvaa vahvemmaksi nyt kuin vaikka viisi vuotta sitten? Olenko nyt vastaanottavaisempi kuin silloin olin? Olisiko se toinen nyt läsnä enemmän, kuin oli silloin?

Entä jos haluaisi tutustua johonkin tyyppiin, joka vaikuttaa itsestäsi kiinnostavalta? No, oikeastaan suunsa avaamalla se kai lähtee parhaiten liikkeelle. Pistää viestiä somen kautta tai pysäyttää kadulla. Pyytää kävelylle, kahville tai vaikka sambaamaan. Mitä nyt ikinä keksii. Yrittämällä se kai selviää, että olisiko teistä ystäviksi. Toimimalla, ei vain pohtimalla että kannattaako toimia.

Uskon, että aina kannattaa yrittää. Kaikki voi olla hetkestä kiinni, sen hetken voimavaroista olla läsnä. Ei parisuhdekaan syvenny suureksi rakkaudeksi, jos kumpikin ei ole tilanteessa oikeasta ja aidosti mukana. Tästä syystä joskus jotkut suhteet lopahtavat, mutta saattavatkin herätä uudelleen henkiin joskus myöhemmin. Siinä hetkessä kummallakin on ehkä parempi kyky kohdata toinen ja olla aidosti lähellä. Olla kiinnostunut ja kiitollinen toisen olemassaolosta.

Jätetään tämä tällaiseksi lyhyeksi pohinnaksi aiheeseen ja jatketaan juttua joskus toiste. Nyt sunnuntain viettoon perheen kanssa!

Kerro hei ihmeessä kommenteissa sun kokemuksesi aikuisiän ystävyyksistä. Onko sulla sellaisia? Vai tuntuuko todella vaikealta kohdata uusi ihminen kun kaikilla tuntuu olevan jo oma elämä valmiina kasassa?

-Marissa

Kasvatus ja lasten päivähoito. Vai ehkä kotona hoito? Lapset ja lasten olot. Äidit ja äitien valinnat. Ne ei tehdyt valinnat. Ne valinnat, jotka kerrotaan muille ja ne joita ei kerrota. Että kukaan ei pääsisi sanomaan, että nyt teet väärin. Eihän lasta nyt noin voi kasvattaa, vaan näin! Vain yksi oikea tapa, ei se sun tapa. Toisen tapa, toisen äidin valinta. Ei sun tai lapsen isän valinta ainakaan, vaikka kuvittelit sen olevan. Luulitko, että lapsen kasvatus on sun käsissä? Ei ole. Se on kaikkien muiden. Varsinkin niiden, jotka tekevät toisin. Niiden, jotka eivät asu sun kodissasi eivätkä elä sun elämää. He tietävät paremmin. Aina.

Kuulostiko yhtään tutulta? Ootko kohdannut elämässäsi hetken, jossa sun valintaa vanhempana kyseenalaistetaan?

Ja tärkeämpi kysymys sulle, pitäisikö siitä nyt sitten välittää? Siitä sen toisen äidin sanomisesta? Varsinkaan, jos se ei kulje missään linjassa omasi kanssa. Okei, ymmärrät sen toisenkin ajatukset, mutta silti. Pitääkö sun nyt muuttaa ajatuksiasi ja tekojasi vain, jotta joku toinen äiti voisi olla tyytyväinen? Ja olisiko se äiti oikeastaan sittenkään tyytyväinen? Keksiikö se pian jonkun toisen asian, joka on huonosti sun valinnoissa? Sun tai lapsesi isän valinnoissa.

Ajatusten jakaminen somessa

Juttelen usein intagramin puolella lapsiin liittyvistä asioista, pääosin kuitenkin meidän arjesta kotona. Kesällä juttelin pidemmän pätkän varhaiskasvatuksesta ja siitä, kun meillä poika meni hoitoon vähän päälle vuoden iässä mun palatessani töihin. Pohdin stoorissani sitä, milloin meillä on ajatus laittaa seuraava lapsi hoitoon. Paino sanalla ajatus, sillä eihän sitä millään voi vielä tietää. Eihän se pieni ihana rääpäle ole edes vielä syntynyt, joten nämä olivat lähinnä pohdintoja vain. Ajatuksia, joita olen tahtonut jakaa teidän kanssanne.

Moni on multa kysynyt, että miten uskallan puhua niin avoimesti aiheista, joista usein saa kuulla arvostelua herkästi. Kasvatuksesta, lapsista, töistä, tunteista, mistä vain. Äidit kun on usein vähän susia toisilleen, ei kannusteta valinnoissa, vaan mieluummin korjataan, että kannattaa tehdä toisin. Tai siis, tämä on se yleinen ajatus. Ja niinhän se usein onkin, mutta ei todellakaan aina. Ei ainakaan omassa kokemuksessani.

Muistan kun juttelin varhaiskasvatuksesta ja sain lähes 200 viestiä aiheesta inboksiini. Kysyin seuraajiltani ajatuksia siitä, mikä on ollut omassa perheessä oikea aika aloittaa lapsella hoito, miksi se on aloitettu ja olisiko haluttu olla pidempään kotona. Pohdin myös laajasti erilaisia syitä miksi joku ehkä lähtee aiemmin töihin kuin toinen ja yritin avata ajatuksiani siitä, miksi jokainen perhe tekee valinnan omalla tavallaan.

Halusin lisätä ymmärrystä perheiden välille, vähän kuten ajatukseni on lähes jokaisessa aiheessa josta puhun.

Sain paljon erilaisia ajatuksia ja ihmiset kertoivat avoimesti kokemuksiaan. Osa kertoi ajattelevan samoin kuin minä, osa kertoi täysin erilaista tarinaa ja tapaa toteuttaa arkea. Näistä viesteistä yksi oli kirjoitettu selkeästi arvostelevaan sävyyn muita kohtaan. Parissa viestissä oli myös havaittavissa rivien välistä pientä kettuilua, mutta ne pystyi jättämään huomiotta. Miettikää. Vain yksi viesti oli lopulta ikävä. Kaikki muut olivat todella ymmärtäväisiä ja moni totesi, että jokaisen pitäisi saada tehdä nämä päätökset rauhassa itse.

 

Vertaistukea ja kuuntelua

Okei, oma sometilini on melko positiivinen ja juttelen aiheista todella ymmärtävästi ja avarakatseisesti, joten se saataa myös ruokkia samanlaisia kommentteja. Mutta, veikkaisin silti, että niitä äitejä on kuitenkin lopulta vähemmän jotka arvostelevat toisten valintoja. Niitä turhautuneita äitejä, joilla on vähän ehkä liikaa aikaa ja heille tulee jostain syystä hyvä olo siitä, että he pääsevät kertomaan, miten heidän valintansa on parempi kuin sen toisen. Niitä äitejä, joilla itsellään on myös epävarma olo. Kuuntelematta muiden ajatuksia, he avaavat suunsa, yrittämättä edes ymmärtää toisen perheen kokemusta.

Tässä mulle kirjoitetussa viestissä kauhisteltiin sitä miten lapset laitetaan hoitoon niin aikaisin. Hänen mielestään lasten ei kuuluisi mennä päivähoitoon kuin vasta aikaisintaan 3 vuotiaana, mieluiten vasta eskariin. Koska kyllä, hänkin on hoitanut neljä lastansa kotona ja hänen lapsensa eivät olisi millään sopeutuneet päiväkotiin. Eivät olisi siis muidenkaan lapset.

Vastaan yleensä kaikille, jos vain ehdin. Tälle seuraajalle vastasin lyhyesti ja kerroin, että jokainen perhe toimii kuten parhaaksi näkee. Selitin kauniisti, ettei muiden ehkä kuuluisi sitä liikaa kyseenalaistaa. Vinkkejä saa antaa, mutta toisen ajatusten torjuminen voi satuttaa. Tämä seuraaja ei enää vastannut takaisin. Ehkä koki saaneensa äänensä kuuluviin ja lopetti keskustelun?

Tässä ehkä kuitenkin on yksi iso syy, miksi tahdon puhua näistä asioista avoimesti. Vertaistuki on yksi asia, mutta sen lisäksi uskon, että eriävistä mielipiteistä on hyvä keskustella. On hyvä avata omaa näkemystään, sillä välttämättä siinä omassa elinpiirissä se samainen ajatus ei koskaan tulisi esille. Siksi some on loistava kanava pitää silmät ja korvat auki. Itsekin olen oppinut teidän seuraajieni kautta vaikka mitä uusia asioita ja saanut uutta näkökulmaa sellaisiin pulmiin, joita ei ole tarvinnut aiemmin miettiä. Olen havahtunut omaan kapeaan näkemykseen ja parhaissa tilanteissa saanut todella hyviä vinkkejä. Siitä on kuitenkin ollut hyötyä, että olen avannut usein suuni ja puhunut suoraan mitä ajattelen. Te olette kertoneet oman kantanne asiaan ja minä olen voinut miettiä. Ja usein mietin pitkäänkin.

 

Jokainen perhe tekee valintansa itse

Kaikki perheet kun ollaan erilaisia, lapset ja aikuiset. Meitä ohjaa erilaiset unelmat ja meidän elämäntilanteet eroavat usein toisistaan. Lapset ovat temperamentiltaan todella erilaisia, kuten me aikuisetkin. Ei siis voi sanoa, että kaikkien kuuluisi tehdä sama valinta. Jollekkin lapselle ei esimerkiksi ihan varmasti sopisi päivähoito kovin nuorena, kun taas toiselle sopii jopa paremmin kuin kotihoito. Ja kuka tämän tilanteen arvioi parhaiten? No vanhemmat tottakai. Äiti ja isä.

Eikö meistä jokainen toivoisi, että meidän arviointikykyyn luotetaan ja saisimme kannustusta arjen vaikeissa hetkissä? Perhearki kun muutenkin on ihan varmasti ajoittain rankkaa kaikilla ja siihen päälle jos jatkuvasti saa todistella omia valintojaan ulkopuoliselle, voi siitä tulee entistäkin rankempaa. Eikä jokaisella voi sanoa, että kasvata vahva ulkokuori, älä välitä muiden sanoista. Moni meistä välittää niistä. Itsekin joskus, jos aihe osuu arkaan paikkaan. Onneksi harva asia on tällainen, sillä tiedostan tekeväni valinnat elämässäni aina jokaista miettien. Usein vähiten itseäni, mutta oon myös oppinut, että pitää kulkea pikkaisen minä edellä. Koska kun minä voin hyvin, voi lapsi (ja pian lapset!) ja mieskin hyvin.

 

 

Suurin miksi juttelen näistä aiheista avoimesti, on vertaistuen tarve. Toisena tulee tahtoni jakaa hyvää oloa ja inpiraatiota. Uskon, että kun puhun asioista avoimesti ja pyrin tuomaan ymmärrystä ihmisten välille, syntyy enemmän hyvää oloa. Ymmärrys kasvattaa lempeyttä ihmisissä, se lähentää meitä.

Haluaisin myös muistuttaa, että keskustelu on aina hyvästä ja monessa tilanteessa se toinen ei välttämättä tahdo arvostella. Kyllä sitä itsekin haluaa kertoa omasta tavastaan toimia perheenä, jos joku toinen tekee ihan eri tavoin. Se ei silti tarkoita sitä, ettäkö sillä arvosteltaisiin toisen valintaa. Siksi onkin tärkeää se, miten puhuu. Onko sävynä arvosteleva punakynä, vaiko ehkä lempeämpi keltainen vesiväri. Sävyllä on väliä.

Kaikkia perheitä ja heidän valintojaan kunnioittaen, 

Marissa

 

Se mielessä kupliva odotus on niin valtava, että ei siitä saa otettaan irti edes yön ajaksi. Sitä herää niiden ajatusten kanssa, pohtii ja pyörii etsien oikeanlaista asentoa. Vieressä aina nukutaan sikeästi, omat silmät silti pysyvät auki. Eikä tietenkään auta, että jaloissa vetää suonta, eikä uni millään tule uudestaan. Kuplinta jatkuu mielessä, tulee valvottua paljon. Eikä se edes haittaa. Koska mieli on niin kirkas. Ihan jo siitä kuplinnasta johtuen.

”Joko on merkkejä alkavasta synnytyksestä?

Harvoin sitä saa näin usein kuulla kysymyksiä omasta jaksamisestaan. Jatkuvasti ilmestyy kännykkään viesti, jossa kysellään olosta. ”Joko on merkkejä alkavasta synnytyksestä?” niissä sanotaan ja heti perään, että ”eikös varmasti mitään?”. Mua aina naurattaa vastata. Olo on niin tavallinen kuin vain olla voi, eikä tunnu missään. Ei supista, ei arista, ei yhtään mitään.

Sama tilanne oli ensimmäisenkin kohdalla. Silloin olin tosin kärsimättömämpi. En malttanut odottaa, että saan tavata ensimmäisen lapseni. Se kupliva odotus oli enemmän kuin kuplintaa. Se oli pieni pala kurkussa, kuin tulppa joka odotti että se vedetään pois. Tuntui joskus ettei saa henkeä. Niin paljon sitä kaikkea jännitti. Kaikesta oli pian tulossa niin erilaista. Ja kuten tiesin jo silloin, ei äitiyden herättämiä tunteita voi tietää ennen kuin on äiti. Enkä vielä kaksi vuotta sitten tiennyt mitään siitä, mitä elämä nyt olisi. Vanhemapana. Kuinka olisin voinut tietää, kun mielessä oli vain valtava kuplinta, eikä mitään kokemusta? Oli vain odotus.

Tällä kertaa kuplinta on hieman maltillisempaa. Jaksan kyllä odottaa meidän pienen syntymää, vaikka se sitten menisi marraskuulle saakka. Parin vuoden äitiys on kai tehnyt maltillisemmaksi ja toisaalta, osaan ottaa levosta kaiken nyt irti. Arvostan äitiyslomaani ja sitä, että saan hetken hengähtää ja hoitaa asioita kuntoon.

Lisäksi uskon, että siinä on syynsä, jos lapsi ei synny juuri sinä hetkenä kuin on laskettu. Hänellä on vielä ehkä matkaa edessä, toive kerätä voimia kuvun alla ja voimistua. Hän syntyy kyllä, kun on siihen valmis. Ja siinä se oma kuplinta aivan varmasti vasta kunnolla alkaakin. Siinä hetkessä, kun tunnen kehossani merkit tulevasta. Kun todella tiedän, että pian me tavataan. <3

Niin, musta on ihanaa vastailla niihin ihmisten kysymyksiin mun olostani. On yksi ihanimmista tunteista, kun ystävät iloitsevat kanssani ja hekin tahtovat tietää, että koska tapahtuu. He elävät mukana tässä kuplinnassa. Ehkä jonkun muunkin rinnassa kuplii vähän?

Huomenna on se päivä, joka jo alussa kirjattiin neuvolakorttiin ja jonka ultra vahvisti. 18.10. oli paras arvio joka saatiin siitä hetkestä, jona meistä tulee virallisesti tuplavanhempia. Arviohan se vain on, oma arvioni esimerkiksi aivan toinen. Uskon, että meillä synnytetään ensi sunnuntaina. Hassua tässä vaan on se, ettei taida olla mun uskoni tulos se, mitä lopulta sitten tapahtuu. Hän tulee ulos sitten kun tulee. Ja siihen hetkeen olen enemmän kuin valmis. <3

Kuplivin odotuksin,

Marissa