Mä heräsin sinä yhtenä aamuna ajatukseen. Havahduin oman mielen suureen muutokseen, vuosien aikana tehtyyn työhön. Jos keho pystyy johonkin noin suureen suoritukseen, ja vieläpä useamman kerran, kuinka sitä kehoa voisi ikinä moittia? Kuinka oikeastaan koskaan olen edes voinut. Kaksi lasta on tästä kehosta saatettu maailmaan. Kaksi lasta on saanut alkunsa mun kehoni suojissa, kasvanut siellä pieneksi eläväksi ihmeeksi, syntynyt, jatkanut kasvuaan meidän yhteisessä huolenpidossa.

Onko se sustakin yhtä käsittämätöntä? Että naisella on sellaiset supervoimat? Ja toki miehellä myös. Eihän ilman häntä mikään lähtisi edes aluille. 

Tuntuu niin vieraalta ne ajatukset, joissa olen tuntenut vuosia itseni vääränlaiseksi. Kun olen vuosia kituuttanut itseäni olemattomilla kaloreilla ja opettanut itseni siihen uskoon, että rasva on pahasta. Kun olen kävellyt peilin ohi ja kertonut olevani vääränlainen. Kun olen keksinyt erilaisia listoja siitä mitä ei pitäisi syödä, kasannut lautaselleni vain olemattomia kaloreita joista ei saanut juuri muuta kuin kuvitelmia hyvinvoinnista. Kuinka koskaan olen voinut. Eikö mulle kukaan silloin kertonut, että keho on tehty ihan muuhun?

Mun suurta onneani ei olisi olemassa, jos en olisi jaksanut taistella ja työstää ajatuksiani. Jos olisin ikuisesti istuttanut itseäni vääränlaiseen malliin. Niin, aika pitkä matka on tultu sieltä tähän. Olin kai 12 vuotias, kun se alkoi. Kehittyi vuosien aikana, otti vaikutteita eri ihmisistä ja tapahtumista. Kai luonteellakin on tässä yhtälössä jonkinlainen vaikutus. Kuvittelin, että elämässä oli edes jotain mitä hallitsen kaiken kaaoksen keskellä. Mun kehoni. Eikä sen kuulu mennä niin, vaan juuri toisinpäin. Mun kehoni kuuluisi hallita mua, mahdollistaa mulle asioita ja viedä mua eteenpäin. Ei toisinpäin.

Nyt kolmekymppisenä tiedän paremmin. En katso ruokalautasta syyllisin silmin ja jo valmiiksi tietäen, että teen väärin. Katson ruokalausta ja samalla tiedän itse valinneeni sen sisällön ja itse laitan kaiken sen ruoan suuhun. Katson ruokalautasta mahdollistajana. Se antaa nautintoja ja samalla ravitsee kehoa ja mieltä.

Tällä hetkellä mulla on tosi hyvä fiilis omasta kropasta. On mulla toiveena saada kuntoa paremmaksi, mutta se ei liity millään tapaa siihen minkälainen peppu mun farkkujani täyttää. Mua ei kiinnosta se, näytänkö ensi kesänä samalta kuin joskus aiempina kesinä. Uusia shortseja saa kirpparilta halvalla, jos ei vanhat mahdu. Rasvaa on kehossa enemmän kuin koskaan, mutta se rasva menee hyvään tarkoitukseen. Niin, siinä toinen asia jota en vain voi käsittää. Mun kehoni tuottaa pienelle ihmisille tällä hetkellä maitoa. Siis ihan oikeaa aitoa energiaa, jota hän saa tarttumalla muhun kiinni. Syö, jotta kasvaa. Syö, jotta saa samalla hellyyttä ja turvaa.

Miettikää nyt. Eikö olekin käsittämätöntä? Sellaisetkin supervoimat meillä naisilla on.

Mutta, ei niitä supervoimia ole ellei niistä pidä huolta. Ei voi kituutta ja kiusata.

Itselläni on jo yksi raskaus takana, joten sinällään tästä aiheesta puhuminen on kai vähän liian helppoa. Tiedän jo kokemuksesta, että kun elän normaalia aktiivista elämääni ja syön nälän ja useimmiten myös halujen ohjaamana, syön mitä luultavimmin juuri sopivasti. Ja kun liikun niin, että on jatkuvasti hyvä ja energinen olo, myös keho palautuu omiin uomiinsa ajallaan. Niin palautuu se kuntokin, jonka kohottamisesta mainitsin. Koko minä palautuu sellaiseksi, kun sen kuuluu olla. Vielä en tiedä, onko se samanlainen kuin oli vuosi sitten, vai jotain muuta. Se jokatapauksessa palautuu kyllä sellaiseksi kuin sen kuuluu olla.

Naiset, pitäkää teidän supervoimista hyvää huolta. Eli teidän ihanasta kehosta, joka mahdollistaa tässä elämässä meille niin paljon hyvää. <3

Kehomyönteisin ajatuksin, 

Marissa

Joskus ovesta ulos astuessa sitä ei voi tietää, että niskaan iskee pian kylmä sade. Ei sulla silloin ole mukana sateenvarjoa, ei edes takkia joka pitäisi vettä. Kävelet loskassa, sukat on hetkessä märät. Samassa hetkessä voi kuitenkin puhelin soida, sut yllätettään puhelulla joka vie ajatukset heti pois ikävästä säästä. Ystäväsi pitää seuraa sen sateisen hetken, juttelee ja kuuntelee sun huolet ja murheet.

Seuraavana päivänä ei ehkä enää sada ja yllätyksenä aurinkokin jo paistaa, mutta niskaan voi heittäytyä jonkun puolesta ihan toisenlainen myrsky. Elämä yllättää vihan kipinöillä, saat osaksesi lieskoja joita et osannut odottaa. Joku loukkaantui, tai ehkä sä vaan satuit väärän tyypin tielle just väärään aikaan. Samapa se, yllätys on kuitenkin jo saatu aikaan. Hyvä fiilis viety lyhyessä hetkessä, ja vain elämän eteen sysäämillä ilkeillä sanoilla.

No, onneksi aina on uusi päivä. Ehkä silloin elämä yllättää uudella työpaikalla tai vaikka uudella parilla kivoja kenkiä jotka löydät alesta. Ehkä tapaat jonkun uuden kivan tyypin, ehkä yllätät itsesi olemalla rohkea ja pyydät sitä tyyppiä ulos. Saattaa se tosin myös yllättää kaatuneella kahvikupilla valkoiselle paidalle juuri ennen treffejä ja mahdollisesti finnillä nenän päässä juuri kun olet lähdössä ovesta ulos. Koskaan ei tiedä, yllätyksiä kun aina riittää.

Niin, ehkä jo sen hoksasit. Paljon tekevälle niitä yllätyksiä sattuu vähän enemmän. Joskus elämä tahtoo yllättää murtuneella reisiluulla laskettelurinteessä, joskus taas pääsee helpommalla ja murtuukin vain etusormi. Joskus se elämä kuitenkin myös yllättää vähän positiivisemmin ja saat vaikkapa tietää että susta tulee täti. Joskus sä saat ehkä itse kertomassa toiselle niitä samoja isoja uutisia, ehkä sua on juuri kosittu? Elämä on yllättänyt tuomalla sun elämään joskus tosi spesiaalin tyypin, antanut sulle jonkun jonka kanssa niitä ikäviäkin yllätyksiä on vähän helpompi ottaa vastaan.

Meidän elämä yllätti vuosi sitten, kun sain tietää olevani raskaana. Viimeinen kuukausi oli ollut raskas, yritin hoitaa sellaisia asioita kuntoon joista kukaan muu ei tuntunut ottavan vastuuta. Silloin tuntui usein, että mikään ei oikein suju. Onneksi elämä päätti antaa mulle vähän uutta virtaa ja vinkkasi, että ehkä kannattaisi hakea jo se raskaustesti. Sen illan muistan ikuisesti. Tikun, jossa oli yllätyksenä kaksi viivaa ja sen hetken, kun me sitä yhdessä Villen kanssa ihasteltiin. Vau, aikamoinen (ihana) yllätys tähän alkuvuoteen! 

Joskus sulla on haaveissa jotain, ja saatkin jotain muuta. Niin, oikeastaan sitä mä tahdoin teille vain tällä sanoa, että elämä yllättää meitä lopulta aika usein, vaikkei se aina itsekään ymmärrä, että ne yllätykset on joskus myös vähän ikäviä. Toisaalta, voisko olla että se ajattelee että kaikessa pitäisi olla tasapaino? Niin myös näissä elämän yllätyksissäkin. Sopivasti ikäviä juttuja, niin nauttii enemmän niistä hyvistä jutuista. Näin mä ainakin uskon.

Kiittäen elämää ja sen yllätyksiä

Marissa

Voihan vauvavuosi, mä sanoin itselleni tässä eräänä päivänä kun kiukutti kamalasti. Sä teet musta joskus ihan kamalan. Tällaisen valittajan. Hapannaaman. No, ihan kamalan ihmisen. Marssin yläkertaan, mietin että oispa tuo meidän lapsi jo vähän isompi. Vaikka kummatkin, ihan sama. Saisi joskus edes pienen hetken ajatella rauhassa, ehkä jopa nukkua. Ehkä meidän elämä olisi vähän helpompaa. Ehkä olisin oma vähän edes kivempi itseni, jos sellaista tyyppiä nyt edes enää on olemassa kaiken tämän valvomisen jälkeen.

Yläkerrassa suljin oven, makasin sängyssä kattoon tuijottaen ja kuuntelin alakerran mekastusta. Lopulta nukahdin, aivan kuten toivoinkin. Nautin hetken lepoa, monen valvotun yön jälkeen. Nukuin levollista unta, ilman että kukaan herättää kesken parhaimpien unien.

Kun lopulta heräsin uniltani, olin kuin eri ihminen. Vain 45 minuuttia unta, mutta sain siitä niin paljon. Laskeuduin alakertaan ja liityin perheeni seuraan. Valittaja ja hapannaama oli taas poissa. Olin lempeä oma itseni ja sain taas pienen poikani syliin. <3

Meidän parisuhde on vahva, mutta ollaan me silti usein puhuttu siitä miten rankkaa aikaa vauvavuosi on. Ensimmäisen lapsen syntymä toi meille ihan uuden elämänvaiheen, valvottiin kumpikin kuukausikaupalla yötä ja päivää, oltiin väsyneitä. Enemmän kuin väsyneitä. Ja myönnän, me molemmat ollaan hirmu sinnikkäitä, mutta kyllähän siinä joskus oli pinna kireällä. Me ei riidellä kuin todella harvoin, ollaan vaan väsyneinä tosi erilaisia molemmat. Hiljaisempia ja apaattisempia. Ei muisteta panostaa suhteeseen tavalliseen tapaan. Vain ollaan.

Voin kirjoittaa joku toinen kerta siitä, miten parisuhteeseen meillä kumpikin tasaisesti panostaa omalla tyylillään, mutta tottakai kun se unohtuu, muuttuu arki. Kun on vain lapset ja lasten etu, jää meidän rooli avioparina varjoon. Halaukset alkavat jäädä, yhdessä kokkailulle ei ole aikaa, juttelu aamupalapöydässä unohtuu väsymyksessä. Pienet hetket, jotka olisi tärkeitä, vain unohtuvat. Kun on väsynyt, ei aina jaksa. Ei ehkä muista.

Voihan vauvavuosi, mä sanon itselleni aika usein, jos kiukuttaa joku. On aika paljon helpompaa selvitä vaikeista hetkistä, kun tietää mistä se vaikea olo johtuu. Väsymyksestä täällä meidän kodissa, siitä ettei nukuta kunnolla. Eikä siitä oikein voi syyttää ketään, joten siksi sitä on paljon helpompaa sietää. Pieni lapsi kun vasta opettelee elämään täällä meidän kanssa. <3

Ootko sä kuullut niistä sopimuksista joita jotkut tekevät vauvavuoden varalle? Laitetaan paperiin nimet alle, ettei erota ekan vuoden aikana. Maksetaan sakkoa, jos erotaankin. Aluksi se kuulosti musta tosi hassulta, mutta kyllä mä ymmärrän sen perimmäisen syyn. Kaikille nimittäin ei kai ole niin selkeää se, miten väsymys muuttaa meitä ihmisinä. Ei osata ajatella asioita pidemmälle siinä väsymyksessä, joten sovitaan ettei nyt ainakaan silloin erottaisi, että pidetään siitä rakkaasta kädestä kiinni vähän väkisin. Vaikka suututtaisi koko ajan, tekisi mieli mojauttaa sitä toista paistinpannulla kun se on niin ärsyttävä. Hah! Näin mulle muuten eräs kaveri joskus selitti ajatelleensa, että joskus raivostutti niin että tekisi mieli lyödä jollain astialla. Itse en ole lyöjä tyyppiä, suorastaan pelkään väkivaltaa, mutta sanoilla olen kyllä toista lyönyt. Sivaltanut ilkeillä kommenteilla, vaikka toinen ei olisi niitä ansainnut. Sivaltanut, kun en ole väsmykseltäni järkevämpää osannut.

Niin että voihan vauvavuosi. Anna meille voimia pitää toisiamme useammin kiinni kädestä ja anna meille rohkeus sanoa ääneen jos joku on pielessä. Anna meille aina ajoittain yhdet hyvät unet, joiden voimalla taas jaksaa eteenpäin. Anna meille myös aikaa ystävien kanssa, sillä heistä me saadaan niin paljon tukea omaan arkeemme. Ymmärrystä, lämpöä ja vertaistukea. Koska kunhan vauvavuoden väsymyksestä selvitään, niin meistä on varmasti mihin vaan. <3

Niin, ja oikeastihan olen sitä mieltä, että tahtoisin ajan pysähtyvän. Kaikki tapahtuu liiankin nopeasti. Vastahan oli se syyskuinen ilta, kun meidän pieni poikamme syntyi. Ja nyt sillä samalla pienellä pojalla on jo pikkusisko. Joku on ryövännyt kaiken tämän ajan, mun muistini varmaan. Se kun on nykyään ihan hatara. Jos nyt kysyisit, mitä tein eilen, en välttämättä heti muistaisi.

Vauvavuosi, olet niin ihana, mutta samalla aika rankka. Onneksi tiedän, että kaiken ei kuulu olla helppoa. Tiedän myös olevani vahva, me yhdessä ollaan. <3

Kaikella rakkaudella, 

Marissa