En ole tehnyt tätä koskaan aiemmin. Tavallaan toivoisin, etten olisi tehnyt nytkään, mutta meni jo. Heh, kukapa nyt suuria kulujaan haluaisi muistella, mutta joskus niitäkin on hyvä kai laskeskella yhteen. Ja arvelen, että joku nokkela siellä saattaa kommentoida tämän tekstin luettuaan, että ehkä kannattaisi laskea ennemmin niitä matkakuluja kuin ruokakuluja, joista jokin aika sitten kirjoitin. Niin, ehkä kannattaisi! ;)

Nyt on tosiaan koko vuoden matkakulut laskettu yhteen (matkat, kuljetukset, asuminen, lennot) ja tiedän liiankin hyvin miten paljon on köyhdytty yhdessä elämyksiä metsästäessä pitkin maita ja mantuja. Ja se summa ei ole mikään ihan pieni.

Se summa on noin 6500 euroa.

VUODEN AIKANA KAKSI KUUKAUTTA ULKOMAILLA

En tiedä miltä tuo summa omaan korvaasi kuulostaa, paljolta ehkä? Itse kun ollaan nämä roposet onnistunut tuhlaamaan, niin sanoisin ettei summa ole kovin suuri. Vuoden aikana tällä summalla on matkattu kahdeksi viikoksi Espanjaan, käyty risteillen Ruotsissa, vietetty pari viikkoa elokuun lopussa täällä Roomassa ja marraskuussa on tarkoitus olla päivää vaille kuukausi (!!) Teneriffalla.

Vuoden viimeiselle reissulle (vuoden synkimpään aikaan) lähdetään viettämään Villen isyyslomakuukausia, joita jää vielä tämänkin reissun jälkeen jäljelle myöhempää käyttöä varten. Onnekkaina suomalaisina isyyslomia tuetaan hyvin ja on ihana voida tehdä tällainen pidempi loma yhdessä. Itse teen osittain reissusta töitä, mutta osan ajasta aion myös lomailla yhdessä perheen kanssa. Ei tarvitse koko lomaa nököttää nenukki tietokoneessa kiinni. Vaikka ehkä vähän haluaisinkin, niin innoissani töiden teosta juuri nyt olen… ;)

Tänä vuonna ollaan yhteensä ulkomailla noin 2 kuukautta ja siitä lystistä maksetaan siis noin 6500 euroa. En ole koskaan ennen laskenut miten paljon matkoihin on kulunut rahaa, vaikka sinänsä tarkka rahasta olenkin ja haluan olla perillä mihin kulutan. Jostain syystä olen kai aina nähnyt matkat niin suurena osana omaa hyvinvointiani, että olen halunnut ne jokatapauksessa tehdä. Tiedän myös tekeväni edullisia valintoja ja osaan löytää helposti parhaat hinnat. Pakettimatkoja en tästä syystä tee, sillä a) ne ovat usein huomattavasti kalliimpia ja b) niissä ei ole oikeastaan yhtään joustoa. Itse valikoiden löytää juuri itselleen sopivat kohteet, matkatavat, päivät ja edullisimmat hinnat.

Yksi reissu meidän vuodelta muuten puuttuu, sillä se jäi väliin, kun meidän tyttäremme sairastui vauvarokkoon. Ville oli yllätyksenä ostanut matkan Wieniin kesäkuun alussa, mutta koska ei päästy lähtemään, korvasi vakuutus meidän kaikki kulut matkasta. Onni oli siis hyvä vakuutus siinä tilanteessa. Tässä ikävässä tilanteessa olisi palanut lähes 700 euroa taivaan tuuliin, jos ei olisi ollut vakuutus kunnossa.

Jos hieman avaan näitä 6500 euron vuosikuluja, niin tässä pieni listaus mihin eurot on huvenneet:

-Lennot 2200e

-Muu matkustaminen 200e

-Majoitukset 3300e

-Autovuokrat 800e

Ruokakuluja en lähde laskemaan erikseen, sillä se olisi todella vaikeaa ja kuluuhan kotonakin rahaa ruokaan. Me kokkaillaan paljon myös reissatessa, joten sama se on missä sitä ruokaa itse tekee. Reissussa ollessa me ei syödä mitenkään erikoisesti ja esimerkiksi täällä Italiassa meidän ruokailut ulkona ravintolassa on maksaneet noin 10-30 euroa kerralta. Lähes samoja summia kuluu kotona, kun käydään lounaalla töissä monta kertaa viikossa. Ruoka on täällä todella edullista ravintoloissa ja tämä toistuu myös Espanjassa, jossa ollaan paljon matkustettu. Kulutus on ruoan osalla mahdollisesti vähän suurempi kuin kotona, mutta en usko että paljon. Ehkä nämäkin voisi joskus laskea, niin näkee miten tulee kulutettua reissussa.

Kiinnostaisiko teitä, jos laskisin meidän perheen ruokakulut matkalta Teneriffalle? Mitähän maksaa elää Teneriffalla kuukausi? ;)

JOSKUS HOTELLI, JOSKUS AIRBNB -ASUNTO

Meidän mielestä kaikista kivoin tapa matkustaa on valkata kaunis Airbnb -asunto ja elää joltain lainatussa kodissa hetki uudessa maassa. Olemme perheenä aamuvirkkuja, joten on huomattavasti helpompaa asua omassa kämpässä, niin saa määrittää itse koska keittää aamukahvit tai jos lapsi herää nälkäisenä ennen viittä, on kivempi laittaa heti puurot tulille kuin odottaa kello kahdeksaan. Ei ole nimittäin kamalampaa kuin odotella hotellin aamiaista kolme tuntia lasten kanssa aamulla, kun koko talo vielä nukkuu ja itse olette hereillä ihan liian aikaisin. :D

Niin ja sama homma myös iltaisin. On kiva kokkailla hyvää ruokaa omilla kämpillä, kun ainakaan meidän lapset eivät suostu juurikaan ravintolan pöydässä paikoillaan istumaan. Ei siis ole mikään suuri elämys istuskella hienoissa ravintoloissa näin pienten lasten kanssa ja tuhlata siihen jopa satoja euroja, kun hotkit ruoat ja samalla yrität pitää kiinni yhdestä juoksentelevasta lapsesta ja toisesta joka kiljuu korvaasi, että hän haluaa lähteä kotiin. Näin karkeasti kuvailtuna ravintolameiningit meidän lasten kanssa, heh. Aina ei tietenkään ole tällaista, joskus käy tuuri ja kumpikin saadaan istumaan pöydässä ihan rauhassa paikoillaan. Siltikin, me tykätään eniten asua omissa huoneistossa niin voi sitten kokkailla ihan milloin tykkää ja välillä käydä ravintolassa maistelemassa uusia makuja.

Ulkomailla on muuten tosi kiva käydä ruokakaupassa, sillä valikoima on aina suuri ja raaka-aineet paljon tuoreempia kuin Suomessa. Hinnat ovat myös edullisempia. Suuri syy siis ottaa oma kämppä jossa saa kokkailla, sillä ruoanlaitosta voi myös nauttia reissatessa paljon enemmän. Varsinkin me nautitaan, jotka tykätään tehdä ruokaa ja jopa rentoudutaan sitä tehdessämme.

Tällä Italian reissulla ollaan tämä ensimmäinen viikko hotelleissa, toinen viikko majoitutaan perheeni kanssa omalla asunnolla kauniissa maisemissa viinitilalla. Päästään sinne lomailemaan yhdessä perheeni kanssa. :)

Matkustaminen varmasti hakee muotoaan meidän perheessä, kun lapset tästä kasvavat ja mahdollistuu vähän erilaiset asiat matkatessa. Tällä hetkellä kuljetaan aika paljon lasten ehdoilla ja tehdään sellaisia juttuja joista me tiedetään, että vähän jokainen tykkää. Näin pienten lasten kanssa reissaaminen ei ole mitään tutkimusmatkailua, vaan enemmänkin on lähdetty viettämään aina mukavaa arkea uudenlaisiin kauniisiin maisemiin. Ilman kelloa ja ilman turhia aikatauluja.

Jatkossa ei aiota miettiä matkakuluja sen tarkemmin, sillä luotan kykyyni tehdä edullisia valintoja. Ensi vuonna ajatus on tehdä vähän vähemmän matkoja, joten varmasti meidän kulut tästä laskevat ja paljonkin.

Lasten kanssa matkustaminen on kalliimpaa kuin mitä se oli kaksin, mutta kyllä edelleen voi katsoa hintoja ja olla tarkka valinnoissaan. Meidän matkat eivät ole mitään kovin kalliita, ei käydä päivittäin satojen eurojen retkillä tai syödä ravintolassa satasilla. Matkoilla me liikutaan paljon, ulkoillaan, nautitaan herkuista, ajetaan autolla/kävellään katsomaan nähtävyyksiä, uidaan ja mitä nyt missäkin maassa tykätään tehdä. Aika halvalla sitä voi myös matkustaa, jos ei ole todella tarkka eikä kaipaa aina viiden tähden hotellia tai tuttua ja turvallista pakettimatkaa.

Sellainen pieni matkakertomus meidän matkakuluista tältä vuodelta. Joku heitti instassa arvauksena, että meidän matkakulut olisivat olleet tämän vuoden aikana 22 000 ja repesin nauramaan. Jos ois sellainen summa, niin loppuisi kyllä meidän matkustaminen nyt ja heti. Niin suuria rahoja en olisi koskaan valmis laittamaan matkustamiseen, vaikka tuhansia ollaankin tuhlattu. Tuolle summalle keksisin jotain ihan muuta käyttöä, ostaisin vaikka kesäasunnon Espanjasta jos en muuta keksisi. :D

Mitähän teidän vuoden matkakulut ovat tänä vuonna, vai oletko sinäkään koskaan laskenut? :)

-Marissa

Suuret kiitokset kaikista viesteistä joita olen saanut edelliseen tekstiini synnytyksestä. Todella suuri asia itselleni se, että niin moni on lukenut kirjoitukseni ja kokee tärkeäksi käyttää omaa aikaansa siihen, että kirjoittaa minulle viestin. Jokaisen meidän aika on arvokasta, joten kiitos kun käytit hetken omastasi keskusteluun kanssani tai blogini parissa. <3

Nyt kuitenkin tälle aikaiselle aamulle haluaisin teille kirjoitella menneestä kesästä ja jakaa muutaman kauniin kuvan. Meillä alkaa sunnuntaina kesän ensimmäinen loma yhdessä, kun me karataan lentäen Italiaan. Kun sieltä palataan parin viikon rannoilla rapuilun ja viinitilojen kiertelyn jälkeen, niin kalenterin mukaan on jo syksy. Lämpötila varmasti on vielä mukava, kuten aina syyskuussa, mutta syksy se taitaa silti olla. Lehdet putoavat puusta, illat ovat pimeitä ja ajoittain sataa vettä.

Omasta mielestäni syksy saa jo tullakkin. Kesä on ollut taas pitkä, valoa ja aurinkoa on riittänyt niin paljon täällä etelässä, että luulisi jokaisen olevan tyyyväinen. Meillä on ainakin hikoiltu koko Espoon edestä, nautittu kuumista päivistä ja istuttu tuulettimen läheisyydessä tai ulkona rannassa pienestä tuulenvireestä nauttien. Onneksi tänä kesänä ei vietetty montaa viikkoa superhelteissä, ne olisivat olleet meidän aktiivisessa arjessa ihan liikaa. Tämä 20+ on ollut oikein hyvä, on riittänyt lämpöä ja on jaksanut puuhastella samalla ahkerasti. Ollaan tehty vaikka ja mitä.

Tässä pieni kuvatulva muistoksi tästä kesästä. Lopuksi myös muutama sana sen ihanista tapahtumista.

Kesä hei, kiitos. Oot ollut just niin täydellinen kuin voit vain olla, oot antanut valoa meidän aikaisiin aamuihin. Me ollaan kierretty lasten kanssa monet puistot, nähty ystäviä, grillattu, riehuttu, hikoiltu, leikitty ja vaan nautittu. Oon päässyt taas juoksun makuun ja parit lenkit ollaan päästy tekemään myös Villen kanssa kahdestaan. Oon treenannut tänä kesänä vähemmän kuin varmaan koskaan ennen, mutta kävellyt senkin edestä. Mittari näyttää kädessä iltaisin lähes aina yli 20 000, kyllä tietää liikkuneensa.

Villellä ei ollut lomaa kesällä tänä vuonna, joten ollaan oltu paljon lasten kanssa kolmestaan. Meillä on kai ollut liiaan hauskaa, koska päiväunia ei juuri ole kumpikaan lapsista yhteisinä päivinä nukkunut, joten ollaan liikuttu paljon ja etsitty tekemistä pihoilta ja puistoista. Rannalla me niinkään olla viihdytty, sillä isompi lapsista ei ole vedestä yhtään kiinnostunut ja rallia juostaan edes takaisin kaikkialla missä ollaan. Ollaankin kierretty paljon puistoja, sillä me tiedetään että synkkinä talvi-iltoina se ei taas olekaan yhtään niin kivaa kuin juuri nyt. Joskus ollaan menty jo aamulla seiskalta ulos, palattu kunnolla sisään vasta illalla kahdeksalta. Aika ihanaa. Pitkät valoisat kesän illat. <3

No, ei kesä nyt pelkkää mansikkaa ja iloista naurua ole ollut. Oon ollut myös ajoittain todella väsynyt, en ole saanut nukkua kuukausiin kunnolla. Se on joskus kiukuttanut, joskus vähän vetänyt mieltä mustaksi. Kesän päätteeksi me kuitenkin pidettiin vähän uutta unikoulua ja nyt meillä on elokuussa sellainen tilanne, että ollaan nukuttu jo pari kertaa lähes täydet yöt. Aika ihanaa. Pää ei tunnu vaan vielä ihan ymmärtävän sitä juttua, että yöllä tosiaan nukutaan ja siitä pitäisi tulla hyvä olo. Olen aivan kuin horroksessa aamuisin, kroppa pistää vastaan. Sen mielestä on kai vähän höhlää yhtäkkiä nukkua 7 tuntia yöstä, kun on tottunut siitä puoleen. Ei ymmärrä, että nyt pitäisi vaan nauttia!

Kesä täällä meren äärellä on ollut ihana, kiitos siitä. Olen onnellinen meidän kahdesta pienestä lapsesta ja siitä, että meillä on Villen kanssa niin vahva tiimi. Meidän lapsista on kysytty kesällä usein, että ovatko he aina näin iloisia ja hyväntuulisia. Siitä tulee hyvä olo ja vastaan aina, että ”Kyllä he ovat, jos saavat liikkua vapaasti ja tehdä paljon”. Kotona neljän seinän sisällä eivät niinkään, joten siksi me mennään ja tehdään niin paljon. Iloitaan, nauretaan, juostaan ja mennään minkä keretään. Jokainen meistä tuntuu nauttivan liikkeestä.

Tämä kesä on meidän 9 kk tyttömme ensimmäinen, hän on kokenut monia asioita ensimmäistä kertaa. Oppinut kiipeämään, konttaamaan, kävelemään kunnolla tukea vasten, nukkumaan paremmin, leikkimään veljen kanssa, maistellut tuoreita mansikoita, kastanut varpaat mereen, viettänyt aikaa ihanan hoitajansa kanssa ja ties mitä. Jatkuvasti saa huomata uusia taitoja ja kasvua. Pitkän kesän aikana on tapahtunut paljon kehitystä ja suuri muutos. Vauva on jo melkeinpä taapero. Ymmärtävä, fiksu pieni tyttö. <3

Tulevia kesiä odotan ilolla ja toivon, ettei tämä ajankulu mene vuosi vuodelta nopeammaksi. Tuntuu nimittäin, että joku olisi ryövännyt minuutit meidän viimeiseltä kesältä ja koko viimeiseltä vuodelta. Toivotaan siis, ettei seuraava kesä tule ihan heti ja voidaan rauhassa nauttia tulevista kuukausista syksyä, talvea ja kevättä. <3

Kesästä kiitollisin mielin (Italian kautta) kohti raikasta syksyä,

Marissa

Synnytyksestä on jo pitkä aika, pian vuosi. Tiedän, että tästä aiheesta olisi halunnut kuulla moni jo aikaa sitten, mutta en ole ollut itse siitä valmis puhumaan heti kokemukseni jälkeen. Tiedän myös, ettei näillä sanoilla pysty millään kuvailemaan sitä kaikkea mitä tunsin viime lokakuussa ja miksi kokemus oli itselleni niin vaikea. Sekä henkisesti, että fyysisesti.

Erityisesti asiaan vaikuttaa se, että tämä oli jo toinen haastava synnytys itselleni ja jo edellisen jälkeen kuulin monilta neuvoja siihen, miten jokaisen on mahdollista saada itselleen se täydellinen voimaannuttava synnytyskokemus. Eräs yhden lapsen äiti kertoi kirkkain silmin, että kunhan vaan hengittää oikein ja ottaa kivut vastaan ilolla, voi synnyttää yhtä nopeasti kuin hän, viidessä tunnissa. Hänestä synnyttäminen oli parasta maailmassa, eikä hän ilmeisesti ymmärtänyt miten se jonkun mielestä voisi näkyä mitenkään muuten.

Synnytyksessäni 2016 kului useita päiviä supistellen, itse synnytys kesti 64 tuntia ja lopulta jouduin kiireiseen sektioon. Mutta ehkäpä se tosiaan olisi niin, että kunhan olisin vain osannut hengittää oikein, olisin selvinnyt viidessä tunnissa. Kiitos sanoistasi, ne lämmittivät iloista mieltäni. Sai kokemukseni tuntumaan siltä kuin olisin tehnyt kaiken väärin.

Edellinen synnytyskertomus löytyy luettavaksi täältä: synnytyskertomus, 64 tuskaista tuntia. Kirjoitin tekstissä näin:

Niin ja mä kovasti haluaisin vielä kokea luonnollisen synnytyksen. Vaikka se sitten olisi vieläkin kivuliaampi.”

Sain lokakuussa sen mitä tilasinkin. Kivut ja luonnollisen synnytyksen. Tämäkin kokemus kesti päiviä, mutta samalla kun kivut olivat kovemmat, en silti joutunut pelätä lapsen hengen puolesta hetkeäkään. Se oli suuri helpotus ja teki synnytyksestä omalla tavallaan helpomman.

Aloitetaan ihan alusta ja kerron vaiheittain miten homma lähti käyntiin. Kerron teille siitä, kun sain lopulta ihanan pienen aarteen syliini. Sehän kaikessa on tärkeintä, pienen täydellisen tyttäreni syntyminen terveenä tähän maailmaan. <3

SYNNYTYSKERTOMUS 2019

MAANANTAI 22.10.2018 klo 22:10

Makaamme illalla jo sängyssä ja kehossani alkaa tuntua aaltoilevaa jännitystä, tunnistan heti että kyseessä on supistus. Se alkaa vaimeana ja kestää noin puolisen minuuttia. Sama toistuu muutaman minuutin kuluttua ja jo kolmannella kerralla kipu alkaa olla kovaa. Neljäs supistus vetää kehoni kasaan, hengitys salpautuu ja olen kuin rautakanki. Alan jännittämään, sillä olen varma, että tällä kertaa homma lähtee nopeasti käyntiin, kun kivut ovat nyt jo niin vahvat. Hymyilyttää silti. Viimeksi tunsin näin vahvat supistukset vasta lähellä sitä hetkeä, kun lähdettiin jo sairaalaan. Iloitsen nopeasti etenevistä supistuksista ja kerron Villelle. Jes, pian varmaan lähdetään! Tällä kertaa kaikki menee nopeammin!

Ville on silmin nähden innoissaan ja menee unille, jotta ehtii nukkua ennen lähtöä sairaalaan. Yö on kivulias, ei voisi itse edes kuvitella nukkumista. Ajoittain supistukset tuntuvat kevyiltä aalloilta kehossani ja ajoittain hengityskin on vaikeaa. Lataan apin puhelimeeni, jolla voi laskea supistukset. Yön aikana supistuksia on tasaisesti 7-8 minuutin välein. Kestoltaan ovat 45 sekuntia – 1,5 minuuttia. Yritän hengittää syvään jokaisella supistuksella ja ottaa kivut vastaan mahdollisimman rentona.

Yön aikana käyn suihkussa ja otan panadolia, jotta kestän kivun. Se helpottaa hieman. En saa nukuttua, sillä supistuksia tulee niin tiheästi.

TIISTAI

Aamulla supistusten väli on enää 8-15 minuuttia. Ville lähtee töihin ja vie pojan päiväkotiin. Lupaan heti ilmoittaa, jos tilanne etenee. Käyn vähän kävelemässä ja lepään vuorotellen. Villen isä on illaksi hälytetty meille, jos tulee lähtö. Hän jäisi pojan kanssa kotiin ja tarkoitus on lähteä yhdessä sitten sairaalaan kun h-hetki tulee.

Lähtöä saadaan kuitenkin vielä odottaa, sillä illalla supistukset eivät etene. Kivut vain yltyvät, mutta väli ei muutu yhtään tiheämmäksi. Kipu on iltaa kohti taas pahentunut niin, että menen horrokseen jokaiselle supistuksella. Seison suihkussa jatkuvasti ja lämmitän saunaa. Ähisen ja puhkutan, yritän kestää kivut. Panadol ei auta, ei lämpötyynyt, ei liike, eikä mikään muukaan. En saa ruokaa alas, kivut ovat valtavia. Lihaksissa alkaa tuntua tärinää.

Yritän jaksaa leikkiä poikani kanssa, joka ei tietenkään ymmärrä miksi äiti on niin väsynyt ja huonovointinen. Yritän selittää, että sisko on pian tulossa kotiin ja äitiä vähän sattuu masuun. Maalataan pojan kanssa masuun muisto raskaudesta. Hän kertoo, että tykkää äidin vauvasta. Kyynelet silmissä huohotan kivuissani ja halaan pientä poikaani. Ihana tuleva isoveli. <3

KESKIVIIKKO

Sama kuvio jatkuu, en ole taaskaan nukkunut yöllä. Onneksi keskiviikkona päivällä on yksi pidempi tauko, saan levättyä lähes tunnin. Olen juuri nukahtamassa hetkeksi, kun taas tulee uusi vahva supistus ja yritys jää siihen. Supistusten väli jatkuu samaan tuttuun tapaan alle 10 minuutin välein.

Villen isä on tullut meille yöksi, myös Ville meni ajoissa unille jos lähtö tulisi. Vietän yksin yön suihkussa seisten ja kotia ympäri kävellen. Yritän kestää kipuja, jotka saavat välillä itkemään. Alan myös tuntea itseni todella väsyneeksi, lihaksissa ei tunnu enää olevan voimaa.

Itken paljon ja olen väsynyt, supistukset ovat todella kovia. Käyn paljon läpi edellisen synnytyksen kokemuksia mielessäni ja pohdin, että mitä tapahtuu tällä kertaa. Eikö tämä etene mihinkään, miksi näin kovat kivut ja silti supistusten väli ei etene? Kuinka selviän synnytyksestä, kun olen näin poikki enkä ole nukkunut kahteen vuorokauteen?

TORSTAI

Olen kipuillut koko yön, aamusta lähden aikaisin ulos jos saisin vähän voimia ulkoilmasta. Mieli on todella maassa, en tiedä mistä repisin voimaa kestää kipuja enää. Kävelykin on vaikeaa ja jalat alkavat olla heikot.

Tässä vaiheessa soitan synnärille, päätän kysyä miten voisin jotenkin edistää. Kerron peloistani, että voimani eivät riitä synnyttää, mikäli tämä supistelu jatkuu vielä vuorokausia. Sieltä käsketään lepäämään ja nukkumaan. Mua raivostutaa se neuvo niissä kivuissa, sillä onkohan joku muu yrittänyt nukkua kun supistaa kipeästi alle 10 minuutin välein ja jokainen supistus kestää pari minuuttia? Kätilö on ihanan rauhallinen ja sanoo, että saan koska tahansa soittaa uudestaan ja lähettää paljon voimia. Pillahdan itkuun heti puhelun jälkeen. En tiedä miten kestän kipuja enää kotona. Mietin, että kunpa joku ottaisi vain mun lapseni pian ulos vatsasta. En kestä enää.

Ville on taas päivän töissä, ja Villen isä on hälitysvalmiuksissa. Koko päivän supistukset jatkuvat, parhaimmillaan välit ovat jo 6 minuuttia. Käyn vuorotellen suihkussa ja saunassa, yritän kestää kipua. Lepään sohvalla ja lattialla, haen sellaista asentoa jossa kivut kestäisi parhaiten.

Ilta on kaikista rankin, alan olla aivan horroksessa. Yritän katsoa telkkaria samalla kun huojuen haen parempaa oloa ottaa supistuksia vastaan, mutta en pysty keskittyä mihinkään. Suututtaa, kun muut nukkuvat ja minä valvon kipujeni kanssa. Vuorokausia valvoneessa ja väsyneessä mielessäni kiroan koko raskauden ja sen, että naiselle kuuluu tämäkin työ. Epäreilua. Niin epäreilua.

PERJANTAI

Yö on kääntynyt perjantain puolella ja soitan Espoon Sairaalaan itkien, kun en meinaa päästä suihkusta enää ylös. Tärisen ja voimani ovat aivan lopussa, mutta supistusten väli on 6-10 minuuttia. On ollut sitä jo pian 3 vuorokautta. En jaksa enää, en pysty tähän. He pyytävät tulemaan sairalaan samantien, niin katsotaan mikä on tilanne. Ehkä pian synnytys alkaa.

Herätän Villen ja otamme mukaan muutamat tärkeimmät tavarat. Ulkona sataa vettä. Saavumme sairaalaan alle tuntia myöhemmin, pystyn vielä kävellä. Kätilö tekee sisätutkimuksen ja kuten olin arvannut, mitään edistystä ei ole tapahtunut. En ole auki, eikä ole mennyt vedet. Ei mitään. Vedet silmissäni tunnen kipua ja tärisen kauttaaltaan. En ole nukkunut sunnuntain jälkeen silmäystäkään ja pisin väli supistuksissa on ollut keskiviikkona alle tunnin. Lihakset alkavat olla aivan lopussa.

Olisin valmis rukoilemaan sektiota, en enää jaksa tätä jatkuvaa kipua. En enää jaksa, mä sanon ja kätilö katsoo muhun lempeästi. Hän kehuu, miten hyvin osaan hengitämällä ottaa supistukset vastaan ja kysyy jos yrittäisin hetken vielä jaksaa. Hän näkee koneelta, että supistukset ovat vahvoja ja tekevät kyllä työnsä. Hän yrittää tsempata minua kovasti ja kysyy haluaisinko kipulääkkeen jotta saisin nukuttua vähän. Ehkä sen jälkeen on vähän enemmän voimia, kun eihän ilman unia jaksa edes tavallista arkea, saati sitten vielä synnyttää. Otan lääkkeen ja nukahdan pian sekavana.

Herään 30 minuuttia myöhemmin, pää on sekaisin ja kivut jatkuvat. Nousen sängystä ja huojun ja höngin kipujeni kanssa. Lääke ei auta mihinkään, oloni on vain sekava. Kutsun kätilöä ja hän kertoo, että lääkäri tulee aamusta kastomaan tilanteen.

Lääkäriä ei kuulu, on kulunut jo tunteja. Kävelen hetkittäin pitkin sairaalan käytäviä ja yritän levätä. Lepo on edelleen vaikeaa, sillä supistukset ovat yhtä vahvoja edelleen ja tekevät kehosta kankean.

Perjantai 12:00

Lääkäri saapuu vihdoin ja tekee tutkimuksen ja kuuntelee tilanteen. Hän päättää hetken pohdittuaan puhkaista kalvot, jotta saataisiin vauhtia tilanteeseen. Saan myös oksitosiinia tipasta. Tästä hetkestä synnytyksen myös lasketaan vasta alkaneen, kun supistuksia alkaa vihdoin piirtyä noin 2 minuutin välein taululle. Supistukset kestävät edelleen pitkään, nyt lepotaukoa on entistä vähemmän, huohotan kivusta. Oma muistikuvani on aiemmiltakin päiviltä hatara, mutta en muista tästä hetkestä eteenpäin kuin pieniä pätkiä.

Perjantai 13:30

Jälleen tehdään sisätutkimus, paikat ovat hieman kypsyneet, mutta en ole vieläkään auennut. Kyynelet valuvat silmistäni, saan vähän voimia jatkaa, kun tiedän että pian voisin saada vahvat lääkkeet. Tässä vaiheessa siirryn synnytyssaliin.

Saan toiveestani kokeilla heti ensimmäisenä ammetta, jos se veisi kipua yhtään pois ja rentouttaisi. Amme ei meinaa täyttyä, se tyhjentyy samalla kun sitä täyttää. Se täytetään kaksi kertaa uudestaan, kunnes vika löytyy ja odottaminen tuntuu ikuisuudelta. En kuitenkaan vietä ammeessa kuin muutaman minuutin, en jaksa pitää itseäni pinnalla eikä vesi tunnu auttavan. Nousen pois sänkyyn makaamaan ja saan avuksi ilokaasun. Se vie ihanasti kovimmat piikit kivuilta pois. Alamme myös pohtimaan kovempia kipulääkkeitä.

Perjantai 14:00

Ennen puudutetta tehdään sisätutkimus, olen auennut hieman. Vihdoin, ihanaa! Kätilö on iloinen ja kertoo, että luultavasti kunnon puudute ja lepo voisi saada aukeamisen tapahtumaan nopeasti. Keho on nyt saatava rennoksi.

Saan tässä vaiheessa ensimmäisen puudutteen, olisikohan ollut spinaali nimeltään. Ensimmäistä kertaa vuorokausiin olo on on vain lievästi kipeä ja tuntuu kuin olisin taivaassa. Syön vähän, sen jälkeen suljen silmäni ja saan unta. Nukun putkeen lähes kaksi tuntia. Villekin on nukahtanut viereeni omalle sängylleen.

Kun herään, tehdään uusi tutkimus. Olen auennut jo hyvin, noin 4 senttiin.

Perjantai 18:00

Ville on synnytyksessä suuri apu, samoin Kätilöt. He tsemppaavat jatkuvasti, pitävät kädet ja antavat voimia jatkaa vaikka olen aivan puhki ja poikki. Mietin jatkuvasti, että käykö sama kuin edellisessä synnytyksessä. Kysyn monet kerrat, että onhan vauvan sykkeet ok. Sen tietäminen helpottaa, sillä tärkeintä että vauva voi hyvin.

Olen saanut kivunlievityksenä tässä välissä epiduraalin kertaalleen uudelleen, mutta teho siinä on huonompi. Huomaan saman toistuvan kuin mitä kävi ensimmäisessä synnytyksessäni, puudutteet eivät kunnolla toimi. Onneksi ilokaasu on lisäksi apuna.

Perjantai 22:00

Olen iltaa kohti auennut hieman lisää, tutkimuksessa noin 6 senttiin. Saan taas yhden puudutteen, tällä kertaa se ei vie kipuja pois kuin enää pahimman piikin supistukselta. Hengittelen ja yritän selvitä.

Kaikki tuntuu tapahtuvan niin hitaasti, olen aivan puhki ja ajoittain tuntuu etten ole tässä maailmassa. Kipu vie tajunnan.

Perjantai keskiyö

Lääke ei enää toimi, voimani alkavat olla todella vähissä. En tiedä miten jaksanenää, oloni on epätoivoinen. Jossain välissä tehdään sisätutkimus ja olen vihdoin jo 8 senttiä auki. Näistä hetkistä en muista juuri mitään, Villeltä olen jälkikäteen kysynyt tapahtumia.

LAUANTAI 27.10 klo 02:10

Sisätutkimus paljastaa, että vihdoin olen kokonaan auki ja vauva on valmiina syntymään. En tunne tarvetta ponnistaa, sillä kivut vievät kaiken huomion. Ville on kertonut jälkikäteen, että hänen kätensä on puristuksestani tunnoton kun yritin hakea hänestä voimaa kipuihin, hän oli jatkuvasti vieressä tsemppaamassa. Illan uusi kätilö on kokenut ja lempeä, hän tsemppaa ja yrittää löytää kanssani parhaan asennon jossa voisin hakea tuntumaan ponnistukseen.

Lauantai 2:58

Kokeilemme eri asentoja, mutta lopulta pieni tyttäremme syntyy klo 2:58 syliimme jakkaralla. Se on yksi hienoimpia hetkiä elämässäni, kun näen ensimmäistä kertaa lapsemme ja saamme hänet syliin. Oloni on epätodellinen ja kivut loppuvat tässä kohtaa kuin seinään. En tunne mitään missään kohtaa kehoani, olen kuin taivas olisi koskettanut minua.

Ponnistus kesti 45 minuuttia ja koko synnytyksessä (ja viikossa) ponnistus oli se vaihe, jossa kipua tuntui mielestäni vähiten. Vaikea selittää sitä tunnetta, mutta vaikka ponnistus oli todella rankka, oli se myös samalla helpoin osuus koko synnytyksestä. Luultavasti myös siksi, että vihdoin tiesin maalin häämöttävän.

Ihana tyttäremme oli syntyessään 54 cm pitkä ja painoi 3,7 kiloa. Hän oli syntyessään jäntevä ja vahva pieni neiti, löysi heti tiensä rinnalleni ja rauhoittui. Ensikohtaamisemme ei unohdu koskaan. <3

ONKO KEHOSSANI JOKU VIKANA?

Synnytyksessä ja kaikkien neljän päivän aikana keskityin kaikista eniten hengittämiseen ja mietin, että kunhan vain pidän mieleni positiivisena, jaksan kyllä synnyttää. Halusin päästä synnyttämään alateitse, se oli minulle tärkeää. Keskityin siihen, että saisin otettua kivut vastaan ja kestäisin ne rauhallisena. Melko hyvin se onnistui, mutta kovien kipujen takia en saanut kehoa rentoutumaan ja uskon, että se on myös yksi syy joka pitkitti synnytystä. Sama syy, joka pitkitti myös edellistä synnytystä. Edellisessä tosin lisänä on ollut lapseni kietoutuminen napanuoraan, jonka takia hänen sykkeensä myös laskivat jatkuvasti. Sitä ei tiedetä koska hän napanuoran ahdinkoon on joutunut, mutta pitkittyminen on luultavasti tehnyt senkin.

Kun päästiin synnytyksestä omaan huoneeseen, oli helpotus suuri ja koin vahvaa kiitollisuutta kaikesta. Eniten siitä, että jaksoin loppuun saakka ja sain kokea vihdoin alatiesynnytyksen ja Ville oli vierelläni koko ajan. Huoneessa me nukuttiin pari tuntia sylikkäin ja ihailin ihanaa pientä tytärtäni. Sitä onnen määrää sydämessä on vaikea sanoiksi pukea.

Aamulla luin huoneessa lehteä, joka oli jätetty sänkyni viereen ja siellä oli synnytyskertomus, joka oli mennyt jotakuinkin näin:

”Kotona alkoivat kivut, ne olivat siedettäviä. Lähdettiin kuitenkin sairaaalaan tunnin päästä, sillä tuntui siltä että kohta voisi tapahtua. Supistukset olivat yli 10 min välein. Sairaalassa olin heti 7 senttiä auki, lapsi syntyi tunnin päästä. Kovin kipu oli ponnistus, se kesti 5 minuuttia”

Itkin kun luin kertomusta. Koin valtavaa syyllisyyttä ja huonoimmuutta. Kävin läpi viimeisiä vuorokausia ja sitä, miten maailma tuntuu niin epäreilulta. Miksi minun kehoni ei toimi? Mikä mussa on vikana ja mitä tein taas väärin? Viime synnytys ja tämä. Moni on kertonut kuinka voimaannuttava synnytys on ollut, itse olen vain kärsinyt ja miettinyt, että miksi mun kehoni ei tee samaa kuin muilla. Miksi joillain kipuja ei ole ja toisilla ne on niin kovat, että taju melkein lähtee? Päällimmäisenä mielessä kysymys miksi. Miksi miksi miksi?

ESPOON SAIRAALA JA IHANAT KÄTILÖT

Hauskaa on muuten se, että kun kuvittelen huutaneeni kurkku suorana monet kerrat synnytyksessä, on Ville sanonut etten huutanut kertaakaan. Olen useinkin saanut palautetta, että pitäisi näyttää tunteet vahvemmin ulospäin ja Ville arveli että juuri tästä syystä kipujanikaan ei aina synnytyksissä oteta todesta, kun yritän hymyillä liikaa. Tämä voi hyvin pitää paikkansa, sillä olen itsekin lukenut niitä tarinoita, joissa kätilöt ovat kertoneet etteivät uskoneet synnytyksen olevan käynnissä, kun ”synnyttäjä kuulosti niin pirteältä” tai ”synnyttäjä näytti niin hyvinvoivalta” ja ainut oletus usein on, että pitäisi huutaa kurkkusuorana jos on kovat kivut.

Itse reagoin kipuun ehkä hieman eri tavoin, menen enemmän sisääni ja yritän kerätä kaikki voiman rippeet joita ikinä saan kasaan. Tämä näkyy elämässäni muutenkin, vaikka tiedän, että joskus kipuja pitäisi näyttää enemmän ulospäin. Ihan kaikessa. Jotta muiden olisi helpompaa auttaa.

Tahdon kiittää kaikkia kätilöitä Espoon Sairaalassa, he olivat jokainen suuri apu. Heistä osa kävi myös vielä juttelemassa minulle synnytyksen jälkeen, kun he tulivat uudestaan vuoroon. Ajatuksena kai se, ettei minulle jäisi traumoja ja voisin vielä ajatella synnyttäväni uudestaan. Sain heidän kanssaan keskustelusta paljon voimaa ja uskoa siihen, ettei ollut oma vikani, kun synnytys ei edennyt. Kätilöt olivat aivan ihania ja niin tsemppaavia, he todella tekevät arvokasta työtä ja ilman heidän lempeää asennettaan en varmasti olisi jaksanut loppuun saakka . <3

VIELÄ JOSKUS SYNNYTTÄMÄÄN?

Ajatuksena uusi synnytys on itselleni pelottava. En tiedä, olisinko enää valmis samanlaiseen kokemukseen. Vaikkakin tällä uudemmalla kerralla lapsesta ei syntynyt samaa pelkoa kuin ensimmäisellä, on vaikea kuvailla sitä kivun määrää ja tunnetta siitä, ettei vain enää jaksa. Joku on joskus kuvaillut synnytyksen olevan kuin maraton, itse kuvailisin sen olevan maraton x 42.

En tiedä olenko siihen enää valmis, enkä toisaalta tiedä olenko valmis valitsemaan sektiota, sillä se ei ole lapselle se luonnollinen tapa syntyä. Niin ja toisaalta, voihan olla että lapsilukumme on nyt tässä. Kaksi ihanaa lasta on enemmän kuin vielä neljä vuotta sitten uskalsin toivoa. Silloin luulin, että emme saa edes yhtä lasta. <3

Yleensä puhun asioista vähän positiivisemmin ja tämä teksti on harmillisen synkkä. Kai sitä joskus pitää silti myös puhua ääneen niistäkin asioista, jotka elämässä on olleet vaikeita. Omassa tuttavapiirissäni kenelläkään ei ole ollut samanlaisia yhtä kipeitä kokemuksia ja vertaistukea olen lähinnä saanut somen kautta. Iso kiitos siitä ruudun toiselle puolen teille, on ihanaa kun nykyään voi saada keskusteluapua niin helposti. <3

Onneksi sain myös sairaalassa keskusteluapua ja tämän jälkeen myös vielä neuvolassa on käyty tilannetta läpi. Voin kertoa toisella kertaa keskusteluistani kätilöiden kanssa ja samalla myös siitä, minkälainen keskustelu käytiin synnytysten jälkeen lääkärin kanssa. Näistä keskusteluista on ollut suuri apu, mutta en tiedä siltikään voisinko ajatella enää synnyttäväni. En tiedä olisinko siihen enää uudestaan valmis.

Olen kiitollinen, että meillä on kotona aivan valtavan ihana lapsi ja että synnytys on vain kaukainen muisto. Vaikka synnytys oli vaikea, muistelen onneksi onnellisena sitä, miten sain tyttäreni ensimmäistä kertaa syliini. Kaikki muu ympärillä pysähtyi siinä hetkessä. Loppuun haluan vielä todeta, että tärkeintä on tottakai se, että medän tyttömme on terve ja hän voi hyvin. Se ei poista silti itseltäni sitä oloa, että oma kehoni on jollain tapaa viallinen ja koen, ettei minua ole tehty synnyttämään. Siltä minusta edelleen tuntuu. Että olen kyllä hyvä äiti, mutta synnyttämään minua ei ollut tarkoitettu.

Sellaisia ajatuksia synnytyksestä. Kellonajat voivat heittää ja moni muukin pieni fakta, mutta yritin kertoa mahdollisimman tarkkaan omien muistikuvieni mukaan. Onneksi olen kirjoittanut itselleni pienen tarinan synnytyksestä heti seuraavana päivänä ylös, joten oli tallessa jotain mistä tarkistaa. Saa toki kysyä vielä aiheesta tai pistää muuten viestiä.

Onko siellä muita, joille synnytys on ollut kaikkea muuta kuin voimaannuttava kokemus?

Tyttärestäni kiitollisena,

Marissa