Viime viikot on herättäneet ajatuksia koskien ulkonäköä. Ulkonäköä joka on viime vuosien aikana muuttunut paljonkin omaan silmään, ei välttämättä niin ulkoapäin katsojan silmissä. Toiselle kun minä olen ehkä aina ihan yhtä vaalea ja ihan yhtä lyhyt kuin ennenkin. Ei se katso yhtä tarkkaan kuin mitä oma liiankin tarkka silmä katsoo. Myös omat tuntemukset vaikuttavat siihen, miten oman kehon näkee. Jos on löysä olo sisältä, niin tuskinpa sitä peilistä tulee katseltua vahvaa olemusta ja ylpeitä kasvoja. Tällä hetkellä omaan ulkonäkööni pääsee vaikuttamaan liikkumattomuus ja se etten saa tehdä kaikkea sitä mitä normaalisti tekisin. Sohvan nurkan kulutus ei oo koskaan ollut mulle sitä tutuinta hommaa, mutta nyt sitä sohvatyynyä on halailtu aika ahkerasta. Siinä tyynyä haliessa ei se lihaskaan oikein pysy kasassa ja alkaa syödessä muodostua hassunlaisia muotoja kehoon. Ei, se ei ole lihasta vaikka kuinka niin toivoisin. Lihaskunto siis laskenut aika nopeasti ja kunto siinä samassa. Jos on edes mitään kuntoa jäljellä. 

Olo onkin aika erilainen kuin pitkään aikaan ja siihen pitäisi kai myös tottua. Pitäisi tottua näkemäänsa ja hyväksyä se, että ulkonäkö tulee luultavasti vielä muuttumaan lisääkin. Eikä välttämättä siihen toivottuun suuntaan. Oma kroppa ei voi niin hyvin kuin ehkä ulkoapäin voisi luulla. Siksi ulkonäkö onkin mun mielestäni melko huono tapa määrittää sitä mitä me ollaan ja kuinka hyvä on olo sisältä. Sisältähän me paremmin tiedetään itse kuinka hyvin ollan hommamme hoidettu ja missä mennään. Ulkonäkö heijastaa ulkopuolelle jonkinlaisen kuvat tilanteesta ja ulkonäöltä meidät muistetaan. Ehkä osittain myös teioilta ja sanoilta. Ainakin toivoisin niin.

DSC_6877-1

 

Tiistai 21.1

Katselen aamulla peiliin ja mietin näkemääni. Ruskettunut kesäinen vartalo keskellä talvea. Vatsassa syvyyseroja lihasten kohdalla on enää vähän ja olemattomia lihaksia pilkottaa jostain kulmasta kun oikein katsoo ja etsii. Vai kuvittelenko vain? Ylempänä hartiani ovat mukavan pyöreät, niissä näkyy urhelijan muodot. Sellainenhan tavallaan olen, vaikken tällä hetkellä pääsekään tekemään mitään siihen sanaan liittyvääkään. Jalkani ovat lyhyet. Näen miten reidet ovat saaneet vuosien aikana muotoa ja enää ne eivät ole pelkät suorat pökkylät. Tulee ylpeä olo. Olen saanut jotain aikaan.

Nostan katseen ylemmäs ja näen silmäni. Syvällä kasvoissani on katse, joka hymyilee pelkästä ajatuksesta. Ei tarvita hymyä. Sitten jo hymyilenkin, näen miten iloinen olen näkemästäni. Jalat ovat vahvat kuten isälläni, selässäni on kaunis kaarto ja olen ylävartalosta kapea kuten äitini on. Kaunis äitini. Hartioissani on muotoa ja käteni ovat selvästi joskus tarttuneet muuhunkin kuin sipsikulhoon. En ole kovin lihaksikas, enkä maailman vahvin nainen. Vahva kuitenkin. Pydähdyn miettimään oloani. Se on kevyt ja rauhallinen. Tunnen sydämen sykkeen. Sydämen joka väliin pamppailee liiankin lujaa tahtia ja menee omia teitään, mutta juuri nyt se on rauhoittunut. Olen nukkunut hyvin. Katson itseäni ja totean, että olen juuri hyvä näin. En parhaassa kunnossa, mutten huonoimmassakaan. Hymyilen.

 

IMG_6863

Niin, näin ajattelen juuri nyt ja näin ajattelin heti aamusta tiistaina. Olo on hyvä ja uskon eläväni niin, että tulevat vuodet on turvattu terveellisten elämäntapojeni takia. Ehkä myös osittain geenienkin, jotka ovat kai paremmat kuin olen itse uskonut. Neljä viimeistä kuukautta on levätty ja se kyllä tuntuu olossa satunaisesti ( lue= löysää täynnä koko nainen :D ) siltä kuin olisin heittänyt kaikki viime vuoden teot hukkaan. Vaikka ei kai se kaikki hyvä kehosta niin nopeasti katoa. Kropassa se ei vielä näy mitenkään pahasti ja vaikka pelkäsin paisuvani kuin pullataikina, niin ei ole käynyt. En ainakaan itse näe sellaista muutosta. Paino on pysynyt samana, ulkomuotokin kai. Olo on ainostaan veltompi, mutta samalla kevyempi. Johtuu ehkä lihasten kadosta ja siitä, että viime aikoina olen venytellyt paljon. Tunnen kroppani raajat. Tunnen itseni.

Mietin eilen pitkään omaa suhtautumistani vartaloon. Se on muuttunut aivan valtavasti viimeisen kymmenen vuoden aikana laidasta laitaan. Enää en näe pelkkää muotoa tärkeänä tai sitä mikä tuumakoko mulla on farkuissa. Ketä se kiinnostaa? Ei muita kuin itseäni ainakaan. Ympärillä näen suurta intoa treenausta kohtaan ja kaikki käy salilla. Pitää olla hyvässä kunnossa ja  ja kropan pitäisi ollla mahdollisimman lihaksikas. Hahaa, ei mulla vaan ole. Seuraan instagramissa ihmisiä, joita ihailen ja joiden treenaus saa minutkin innostumaan. Enemmän huomaan kuitenkin seuraavani teitä jotka syötte terveellisesti ja jaatte hymyileviä kuvia. Sellaisia kuvia joissa näkyy hyvä olo. Viime talvena valitin, että on liian raskas olo. Kaipasin juoksijan kroppaani takaisin, kaipasin sitä keveää oloa joka oli ennen. Kesällä olo paranikin ja kroppa alkoi muuttua siinä samassa kun vähensin salia. Luultavasti vähensin myös syömisiäni ja unohtelin proteiinin tankkauksen. Lihas alkoi kadota. Mistäs tänä talvena sitten valitan? Kipeästä selästäkö? No oikeastaan en tahdo tällä kertaa valittaa mistään. Varmastiko? Olo on hyvä ja mulla on sellainen olo, että oon okei juuri näin. Itselleni siis. Eikä muista väliä, koska ei ne muutkaan tuijota kuin sinä omaa napaa. Tuskin ketään teistä kiinnostaa onko mulla kuinka isot jenkkakahvat tai että näkyykö mun sikspäkki. No ei se näy. Eikä näy moni muukaan lihasta. Sama ihminen oon silti, ehkä hieman fiksumpi kuin vuosi sitten. Ainakin toivoisin niin. 

Ei se mitään. Sama ihminen oon ilman niitä lihaksiakin. Hymy on säilynyt ennallaan.

IMG_3690
Näistä viimeisistä pohdinnoista palataan siihen, mitä alussa kyselin. Onko sillä merkitystä miltä ulospäin näytän? On. Ei. On. Ei? On… No ei sillä oikeasti ole. Ei se kerro yhtään mistään mitään, eikä ainakaan siitä miten sisin voi. Hymy ja olemus kertoo enemmän, joten panosta niihin. Näytä ylpeältä itsestäsi aina ja ole vahva. Omalle itselleni sillä usein on liikaakin merkitystä, että miltä peppu näyttää ja varmasti tulee olemaan niitä huonoja päiviä kun mikään ei kelpaa. Niitä on onneksi kaikilla, joten ei tarvitse panikoida. Ihmisiähän me vaan ollaan ja tavoitellaan luontaisesti aina jotain parempaa. Niin kauan kuin sitä ei tarvitse tehdä kokopäivätyönä niin kaikki on hyvin. Elämä sujuu ja on muutakin tekemistä kuin vartalon tuijottaminen ja paremmaksi viilaaminen. Se kun ei tee elämästä sen parempaa. Se täydellinen vartalo siis.

Olen vihdoin ja viimein tajunnut, että turha on sykkiä sinne ja tänne ja tehdä ihan kaikkea mitä vaan ikinä ehtii. Niin siis vaan koska muutkin tekee. Tarkoitus on tehdä niin, että omalla itsellään on hyvä olla ja että mieli pysyy iloisena. Tottakai välillä pitää hyppiä mukavuusalueen yli ja kokeilla uusia asioita. Tutusua uusiin lajeihin ja uusiin ihmisiin. Hypätä pää säkin sisällä uuteen ja yllättyä. Siltikin aion jatkaa tällä tiellä joka on mulle aika hyvä. Tällä tiellä ei tällä hetkellä hötkyillä yhtään mihinkään, eikä varmaan hetkeen tulla niin tekemäänkään. Lepäily jatkuu ja kevyt liikunta joka on pelkkää kävelyä. Kävely onkin tällä hetkellä mun suurimpia suorituksiani ja se on oikeastaan ihan okei. Enää en edes tahdo isoa lihasmassaa, en tahdo olla painava. En tahdo nostaa penkistä sataa kiloa tai näyttää peiliin katsoessa Kiki Elomaalta. Vaikka ihailen teistä niin monia, jotka näin tekee, se ei ole silti minun juttuni. Vihdoin sen hyväksyn ja annan itselleni vapauden olla erilainen. Tälläinen kun nyt olen. :)

Millainen sinä olet? Mistä olet itsessäsi ylpeä? ;)

 

12 kommenttia artikkeliin ”Onko sillä merkitystä miltä ulospäin näytän?

  1. Julia sanoo:

    Mielettömän ihana teksti! Kiitos tästä :) Paransi kylmän aamun viluisia fiiliksiä suuresti ja sai minutkin hymyilemään!

    Osaan nimittäin erittäin hyvin samaistua tähän tunteeseen, oma vartalo kun on muuttunut ihan mielettömästi vain 3-4 vuodessa. Ensin tanssittiin kisaryhmässä, sitten vammauduttiin ja haistatettiin vatut liikunnalle, kun ei enää voinutkaan jatkaa rakasta lajia. Sitten tultiin täysi-ikäiseksi ja lihottiin juhlimisella n.10 kiloa, joka sitten tiputettiin Fitness buumin hekumoissa salilla n.5kuukaudessa, kunnes hups tippuipas vähän liikaa eikä pt ollutkaan ihan niin messissä ja oho sitten ei osattukaan syödä mitään muuta kuin dieetti ruokaa. Siinä meni into siihen saliinkin, kun siitä oli vääntänyt itselleen pakkomielteen ja treenattu 1200kcal/pvä ruoalla 6x vkossa täysiä salilla. Sen jälkeen taas ei pariin kuukauteen tehtykään muuta kuin hyöty liikuntaa ja paino vaan tippui kun lihaskato iski. Samalla sitten diagnosoitiin sairaus, joka rajaa erittäin rankasti mitä suuhun voi laittaa ja mitä ei. Kyllä meinasi pikkuisen maailma siinä romahtaa. MUTTA sitten löytyikin uusi rakas laji ja nyt sitten mätetään sitä ruokaa, mitä sairauden rajoissa voi syödä, plus kaloreilla, jottei kuihdu enää enempää.

    Monet pään sisäiset kamppailut on siis täälläkin käyty peilin edessä ”missä on ne mun kuuluisat pyöreät pakarat? entä ne vatsalihakset, nyt olen vain hyllyvä laiheliini, yäk” eikä muiden kommentointi ole juurikaan auttanut asiaa.

    Kyllä sitä pikkuhiljaa tottuu tähän ulkomuotoon ja osaa olla siihen tyytyväinen, aika hyvässä kunnossa sitä kuitenkin ollaan. Myönnettävä se kuitenkin on, että salille en ehkä enää palaa, korkeintaan kerran vkossa jos sitäkään. Mielummin nautin elämästä täysin rinnoin, kuin pakotan itseni raatamaan hullun lailla, jotta näyttäisin siltä miltä nykyään on siistiä näyttää. Mitä jos näyttäisin vaikka ihan vaan siltä, miltä mun kroppa terveellisellä ruokavaliolla ja mieluisella liikuntalajilla näyttää, eh?

    AVAN JÄÄTÄVÄ avautuminen :D tuli vain kirjoituksesi luettuani sellainen olo, että nyt tää on saatava ulos! Haha, sorry!

    Tykkää

    1. marissa sanoo:

      Pitkä ja ihan mahtava kommentti! Joka kerta sitä yllättyy miten paljon ajatuksia saa kirjoittamalla aikaan ja kuinka paljon teitä siellä oikeasti on. Ei siis mitään anteeksipyytelyitä, koska mun mielestäni on ihan parasta juuri tämä osuus kun saan lukea teidän ajatuksia vastakaikuna. Lisää siis tekstiä ja vaikka vielä pidempiä kommentteja. Tykkään! :)

      Voin niin nähdä sut edessäni nyt. Moni meistä voi, jotka tietää miten se mieli voi tehdä kiusaa kun pitäisi muka mahtua johonkin raameihin ja olla jotain mitä joku sanoo. Tai no usein se sanoja ollaan me itse.. Onneksi oot oppinut ajattelemaan vähän eri kantilta katsoen ja kuulostaa, että oikeasti oot oppinut paljonkin! Toivottavasti nautit elämästä jatkossakin täysin rinnoin ja saat pidettyä pään ja mielen korkealla.

      Kiitos ajatustenjaosta! <3

      Tykkää

  2. Milla sanoo:

    hieno kirjoitus! :)

    ulkonäköasioista puhuttaessa mä olen itestäni ylpeä ja tyytyväinen siihen, että oon saanu muokattua salitreenillä mun paksuista ja lyhyistä jaloista kiinteät ja vahvat! ne ei oo koskaan olleet eikä myöskään tuu koskaan olemaan pienet ja sirot, mutta jotenkin oon hokannut nyt että voin silti tykätä niistä :-)

    Tykkää

    1. marissa sanoo:

      No saat Milla kyllä ollakin! Saat olla ylpeä monesta muustakin kohdasta kropassasi ;) Mulla on ollut vähän sama ongelma reisien kanssa, kun niihin on pitänyt tottua. Meni varmaan kymmenen vuotta että niitä yritti saada pois (ihan kun ne mihinkään lähtis, siinä ne möllöttää) ja lopulta vaan tajusi, että lihastahan niissä on ja siinä ne pysyy. Muokata onneksi voi itse ja se tekee niistä vieläkin vahvemmat!

      Hyvä me! :D

      Tykkää

  3. Reettahh sanoo:

    Hieno teksti :) Oon tosi iloinen, et oot löytänyt ”sielun rauhan” ja tasapainon oman hyvinvointisi kanssa. Itsekin on viime aikoina hoksannut, että paljon parempi fiilis tulee intensiivisestä 45 min-1 h treenistä, kuin siitä että pitää ravata kahdessa jumpassa tai viipyy salilla puolitoista tuntia.

    Luin vähän aikaa sitten oikein osuvan lauseen, olisiko ollut jonkun jooga-guru asialla: ”Hyvinvoiva keho ei tarvitse näkyviä lihaksia. Suuria muskeleita havitellaan ainoastaan ulkonäön vuoksi.”

    Näinhän se on! Olen varma, että monien solakoiden joogien, tanssijoiden ym. kroppa on paljon hyvinvoivampi kuin niiden punttisalilla ähisijöiden.

    Tykkää

    1. marissa sanoo:

      Tuo on muuten ihan totta, että 45 min – 1h treeniä on kaikkein paras! Muistan miten jossain vaiheessa on ollut pakko liikkua monta tuntia päivässä ja vaikka ihan väkisin. En itselleni sitä myöntänyt, mutta sitten kun vähensi ja huomasi että paremmat tehot saa irti lyhyistä treeneistä, niin kyllä vaan huomasi miten paljon parempi on olo. Levollisempi. Ei silä ettenkö väliin innostu liikaa treenauksesta, kun siitä tulee vaan niin hyvä olo ja monta tuntia päivässä menee heittäen. Se monta tuntia päivässä olisi nyt aika huippua, mutta sohvalla makoilu saa välillä korvata vähän usemmalla tunnilla saman homman. :D

      Fiksuja ajatuksia Reetta! Kiitos :)

      Tykkää

  4. Elina sanoo:

    Niin ihana teksti!<3 Oon hirveän onnellinen, että olet Marissa ymmärtänyt nuo kaikki asiat, sen, että sä voit olla just ja tismaalleen, vain ja ainoastaan sä. Ja sellaisena oletkin ihan paras. :)

    Mä taas olen ylpeä siitä, kuinka oon rakentanut itsestäni nykyisen Elinan, siitä kuihtuneesta, kuoleman kielillä keikkuneesta kummajaisesta – okei, osin palannutkin, mutta liimaillut myös uusia juttuja itseeni. Mä olen ylpeä siitä, että mun elämä tuntuu nyt ihan hirveän kivalta. Jopa pelottavan kivalta. Olen mä ylpeä myös siitä, että mulla on niin hyvä olla itseni kanssa tällä hetkellä ja siihen vaikuttaa se, että olen vahvistunut, monellakin tapaa.

    Mä olen tietoisesti pyrkinyt pois vähitellen kamalan ulkonäkökeskeisestä elämästä. Muutenkin turhasta materiasta. Keskityn mieluummin kokemaan. Mua kiehtoo hirveästi yksinkertainen elämä, ei nyt missään metsässä kuusimajassa asuminen, mutta tajusit ehkä pointin. Ja se mikä on hassua, niin sen jälkeen, kun olen antanut itselleni luvan vapautua kaikesta turhasta, musta tuntuu, että olen oikeastaan "puhjennut kukkaan". En halua vaikuttaa siis itsekkäältä, mutta tarkoitan siis, että tuntuu koko mun elämän lähteneen rullaamaan ihan eri tavalla. :)

    Tykkää

    1. marissa sanoo:

      Minäkin oon sun puolesta onnellinen! Susta se kaikki näkyy ulospäin ihan kasvoista alkaen ja teksteistä vieläkin lisää. Kirjoitat aina niin hyvin. Katselin sua kuule tosi ylpeänä kun tavattiin, koska tiedän mitä sinäkin oot käynyt läpi ja siltikin voit nyt niin hyvin. Oot upea nainen! :)

      Tavallinen elämä? Niin, usein mietin, että mitä se tavallinen oikeastaan onkaan. Ollaanko me tavallisia? Koska mä tosiaan nautin tosi arkisesta ja tavis elämästä. Kodista, työstä ja treenistä. Ystävistä. Siksi kaikki hehkutus on mulle vähän nounou ja yritän piilotella täällä itsekseni hymistellen kun muut leuhkii ja reuhkaa ympäriinsä. Hehe. En nyt osannut itsekään paremmin selittää, mutta luulen että ymmärrät mitä tarkoitan ;)

      Tykkää

  5. Sanni sanoo:

    Marissa, olet ihana. :)

    Ite oon taistellu kesästä saakka omien ajatuksieni kanssa, koska en oo millään oppinut hyväksymään yllättäviä kropan muutoksia ja painon yllättävää nousua. Ois ihan parasta päästä näistä hyi-oon-ällö-läski-ajatuksista vihdoin eroon, ja keskittyä ihan vaan voimaan hyvin ja fiilisteleen elämää, joka on oikeesti aika mahtavaa.

    Kiitos blogistasi ja siitä, että jaat tänne kauniita ajatuksiasi! :)

    Tykkää

    1. marissa sanoo:

      Kiitos Sanni! Itsepähän olet, koska sait aikaan mulle juuri ison hymyn ja hyvän mielen. Kiitos :)

      Toivon ihan kamalasti tsemppiä sulle samoihin ajatuksiin, joita itsekin on käynyt läpi aivan liikaa ja liian pitkään. Tylsä sanoa, mutta aika opettaa. Se on vaan totta. <3

      Tykkää

  6. Suvi sanoo:

    En voi muuta kuin toistaa edellisiä kommentoijia; ihana kirjoitus! <3 Ja vastaus kysymykseen: ei. Ei sillä ole mitään merkitystä. Sillä on, miten sinut olet itsesi kanssa.

    Tiedän kyllä hyvin, mistä kirjoitat. Itsehän en ole puoleen vuoteen pystynyt vaivojen takia liikkumaan kunnolla. Tällä hetkellä treenit ovat todella vähissä. Kyllähän se ahdistaa, että miten kroppa muuttuu tämän kaiken takia. Mähän tässä yritän muutenkin nostaa painoa alipainosta normaaliin, eli painonnousu sinänsä ei pelota. Jotenkin vaan ajoittain ahdistaa, että jos se paino tulee pelkkänä "löysänä", eikä osittain lihaksena niin kuin treenin kanssa kävisi. Lisäksi ajattelen että nämä vähäisetkin lihakset katoavat treenin puutteen takia (vaikka eipä mulla kauheasti ole, mistä kadota :D). Olen kuitenkin päättänyt, että kropan ehdoilla mennään treenin kanssa ja sopeudutaan sitten siihen kroppaan, mikä se kullakin hetkellä on. :)

    Yksi juttu vielä: mun täytyy tunnustaa, että ajattelin sua tuota mun viimeistä tekstiä kirjoittaessani (http://kantapaankautta1.blogspot.fi/2014/01/minustako-optimisti.html). Vaikka enhän mä edes tunne sua, niin näistä sun teksteistä huokuu kyllä ihan valtava positiivisuus. Sun suhtautuminen tuohon välilevyn pullistumaan on kyllä jotain niin ihailtavaa. :) Olet siis yksi niistä henkilöistä, joita mietin optimismista kirjoittaessani. Ihana asenne, jota aion itsekin opetella. :)

    Tykkää

    1. marissa sanoo:

      Hihi, suvi oot kyllä huippu! Kiitos kun tulit kertomaan. Aika ihana aamun alku lukea noin kivoja sanoja. Täytyy heti mennä lukemaan mitä se neiti siellä kirjoittaa.

      Kommentoin lisää sun tekstisi puolelle ;)

      Tykkää

Kaunis kiitos kommentistasi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

%d bloggers like this: