Mitä sä sanoisit, jos kertoisin sulle, että se tyyppi jonka juuri ohitit kadulla, on elänyt viimeisen kuukauden miettien päivittäin juuri menettämäänsä lasta? Se sama tyyppi, jonka huomasit haisseen hieltä, jolla nuttura oli sotkuinen ja kädessä oli puolikas litra siideriä. Se sama tyyppi, joka ei uskaltanut katsoa suhun päin, sillä tunsi suurta häpeää ulkomuodostaan, muttei voinut sille juuri nyt yhtään mitään. Ei jaksanut välittää, mielessä oli nyt jotain muuta. Suuremmat huolet. Sellaiset joista sulla ei ollut mitään tietoa tai välttämättä edes kokemusta.

Vai tiedätkö sä miltä tuntuu menettää oma lapsi? Jos tiedät, sä olet suuresti viisaampi ja elämää kokeneempi kuin minä. Mä en ole menettänyt omaa lasta. En oo menettänyt montaakaan ihmistä kuolemalle omassa elämässäni. Ja siinä mä olen todella onnekas. Toisin kuin se siideri kädessä kulkenut tyyppi siellä kadulla. Hän ei ollut siinä hetkessä onnekas ollenkaan.

No, hei. Haluatko sä kuulla vielä lisää siitä, mitä sen siiderinaisen päivässä tapahtui? Toivottavasti haluat, sillä mä aion kertoa sulle.

Kun te olitte kohdanneet, hän ohitti kadulla pariskunnan. Heillä molemmilla oli kasvoilla iloinen ilme ja mies puhui vieressä innokkaasti jotain. Pariskunta oli pukeutunut tyylikkäästi, ehkä olivat menossa juhliin. Siiderinainen katsoi heitä surullisena, otti huikan tölkistään ja mietti, että hän ei enää koskaan voisi nauraa. Mietti, että nuo ihmiset eivät tiedä surusta mitään. Vaikka hänellä oli kotonaan neljä muutakin lasta, ei hän silti enää kokisi samaa iloa kuin tuo pariskunta. Eivätkä nämä ohikulkijat voisi koskaan ymmärtää sitä, mitä hän on juuri kokenut. Menettänyt omat lapsen. Voiko suurempaa surua olla? Ei voi. Ei varmasti voi.

Siinähän nauravat, nainen ajatteli. Hän ei enää nauraisi koskaan. Ja taas hän otti huikan siideristä. Niin pahalta se ajatus tuntui. Että muka nauraisi kuten ne ohikulkijat. Se tuntui ajatuksenakin tekopyhältä.

Pariskunta, jonka nainen ohitti, pysähtyi bussipysäkille. Nainen halasi miestään, painoi pään tämän olkapäälle. Mietti, että miten hän onkaan niin onnekas kun on saanut itselleen niin upean miehen. Miehen, jonka kanssa on jo kymmenen vuotta katseltu elämää yhdessä. Rakastettu ja nautittu. Siltikin, jotain suurta puuttui. Jotain, mistä vain hän ja hänen miehensä tiesivät. Jotain, joka niin monilla muilla jo oli. He olivat yrittäneet lasta jo vuosia, tarkalleen 6 vuotta. Mikään ei tepsinyt. Ei hoidot, ei mielen puhuttu vahva voima. Ja he olivat jo luovuttaneet edes toivomasta. He eivät tulisi koskaan saamaan lasta.

Pariskunta nousi bussiin ja nainen mietti, että voiko näistä ajatuksista koskaan päästä eroon? Tuleeko ikinä sitä päivää, että hän voisi kävellä kadulla miehensä kanssa iloiten ilman tuntemista syyllisyyttä siitä ilon tunteesta? Hän ei voisi koskaan tarjota miehelleen perhettä, ja se tuntui pahalta. Hän mietti, että tietääkö kukaan miltä se tuntuu, kun ei ikinä voi saada omaa lasta? Ne joilla on jo omat lapset, ei ne tästä ainakaan mitään tiedä. Onko suurempaa surua kuin se, ettei voisi saada omaa lasta? Ei, ei taida olla, hän mietti. Ei sen suurempaa menetystä voi olla. Hän tulisi aina olemaan vain hän. Ei koskaan äiti. Ei koskaan isoäiti.

Syy miksi kerron tämän tarinan, liittyy moneen eri ajatukseen joita olen käynyt läpi viimeisen viikon aikana. Tarina liittyy siihen, miten usein me katsotaan toisiamme sokein silmin ja tehden päätelmiä, joilla ei ole mitään totuutta. Kyllä, se johtuu varmasti siitä ettei meillä kaikilla ole samoja kokemuksia taustalla, mutta se johtuu myös siitä, että me ollaan välillä vähän ajattelemattomia. Ei anneta sijaa sellaiselle, mitä ei jo etukäteen tunneta. Mieluummin ollaan sokeita. Ei uskalleta kyseenalaistaa.

Halusin tänään myös muistuttaa sua siitä, miten toisen kipua on aika vaikea koskaan verrata omaansa. Me ollaan kaikki eri ihmisiä ja meillä on omat tunteet. Kuolema on itselleni asiana sellainen, jonka näen pelottavana ja niin synkkänä asiana, ettei siitä kovin herkästi pääse yli. Saati sitten että omalle lapselle kävisi jotain. Sitä en uskalla edes ajatella. Se varmasti rikkoisi sisältä jotain todella suurta.

Mutta, tiedänkö mä mitään siitä kivusta, jota lapseton ihminen kokee päivittäin? Sellainen ihminen, jolle oma perhe olisi ihan koko maailma, mutta hän ei voi sitä saada. Ei, en mä tiedä. En mä voisi koskaan edes kuvitella.

On monia tunteita joita en ole kokenut ja siksi musta kipua ei voi koskaan verrata. Me voidaan yrittää kuvitella toisen tuska ja kadulla kävellessä nähdä vastaantulijan ilmeen taakse, mutta ei me koskaan tiedetä koko totuutta.

Vaikka me ei tiedetä kaikkea toisistamme, me voidaan olla toisiamme kohtaan ystävällisiä ja katsoa toisen hymynkin läpi. Vaikka joku näyttäisi kuinka iloiselta/nyrpeältä meidän silmään, me voidaan aina hymyillä. Ei me millään ehditä kaikille olla ystävällisiä ja hymyillä, mutta päivässä jo yksinkin ele on tarpeeksi. Se yksi hymy voi pelastaa jonkun päivän, vaikka susta se ihminen ei näyttäisi edes ansaitsevan sitä hymyä. Mutta onko sillä väliä? Ainakin sä olet näyttänyt, että sä välität.

Ystävällisyys toisiamme kohtaan on aivan liian aliarvostettua, samoin avarakatseisuus. Ollaan jooko ihmisiä toisillemme ja lopetetaan turha arvostelu ja vertailu. Jokaisen kipu on hänen oma kipunsa, eikä siihen tarvitse välttämättä sanoa sanaakaan. Voi vain tukea ja rohkaista. Hymyillä, halata ja huomioida. Ehkä joskus jopa tarjota apua.

Suurella sydämellä, 

Marissa

 

Postauksen kuvat: klik! 

4 kommenttia artikkeliin ”Älä vertaa mun kipua sun kipuusi

  1. Maarit sanoo:

    Olla ystävällinen toiselle. Kohtele toista niinkuin haluaisit itseäsi kohdeltavan.Nämä teemat ovat pyörineet itselläkin mielessä katsellessa Veitola/Sieppi kohua seuratessa. Miksi toisen lannistamisesta ja nöyryyttämisestä tulee hyväksyttyä.Miksi toisen oletetaan kestävän samaa kuin itse kestää? Miksi emme enää osaa tai halua tulkita toisten ihmisten viestejä?
    Ollaan ihmisiä toisillemme. Se ei maksa mitään. Hyvä tarina – kiitos Marissa❤

    Tykkää

  2. Iris sanoo:

    Ihanasti kirjoitettu ❤️ Totta joka sana ☺️

    Tykkää

  3. Tiina sanoo:

    Olet taitava kirjoittaja,hieno teksti!luulen että oot myös hyvä lukemaan ihmisiä ja vaistoamaan tunnetiloja..ootko koskaan ajatellut lukevasi psykologiksi?oisit varmasti hyvä siinä,mie ainakin tulisin sinun asiakkaaksi jos tarve olis😂

    Tykkää

  4. Outi Karita sanoo:

    Upea kirjoitus, sulla on kyllä kirjoittamisen taito. Niin hienosti sanoitettu ja kuvattu tätäkin asiaa ❤

    Tykkää

Kaunis kiitos kommentistasi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

%d bloggers like this: