Kaksi vuotta sitten makasin sairaalan sängyssä ja voi miten muhun sattui. Koko ajan. Kipuja ei enää oltu pitkään aikaan saatu pois, lääkkeet eivät toimineet. Hengitin syvään, puristin sairaalasängyn reunaa ja toivoin monet kerrat, että kunpa tää tilanne jo vihdoin etenisi. Kunpa tänään jo saataisiin meidän pieni poika syliin.

Kaksi vuotta sitten, 2016 klo 20:16, hän lopulta sai nähdä ensimmäisen välähdyksen kirkasta valon. Leikkaussalin valo varmasti häikäisiä pienen silmiä, kun hänet kannettiin tutkimusten kautta suoraan isän syliin. Siinä hetkessä mun silmäni olivat täynnä mustaa, olin kokenut äkillisen nukutuksen ja mulla ei ollut mitään tietoa siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Olin nukahtanut kyyneleet silmissä juuri ennen kuin poika näki valonsa.

Muutamaa pitkää hetkeä myöhemmin sain kokea samat kirkkaat sairaalan valot silmissäni. Muistan sen hetken niin hyvin vieläkin. Kun raotan silmiäni, enkä meinaa saada niitä auki. On jo lähemmäs yötä, on ihan hiljaista. Yritän väkisin saada mun kiinni painuneita silmiäni auki eikä mitään tapahdu. Joku vetää luomia alas, vaikka kuinka yritän niitä avata. Palautan mieleen mitä tapahtui. Mua itkettää. Miksi mä olen täällä yksin? Missä muut ovat?

Laitteita tikittää mun vieressä, kun saan vihdoin silmät auki. Ympärillä on tyhjää. En saa päätäni ylös, että voisin nousta. Ääntä ei tule, että voisin pyytää apua. Että saisin kuulla, onhan mun lapsella kaikki hyvin. Missä on mun lapseni ja mieheni? miksi mä olen yksin täällä?

Ja mä muistan kuinka mä odotin. Se tuntui tunneilta, vaikka todellisuus taisi olla lähempänä kymentä minuuttia. Sain voimia nopeasti ja lopulta jo alle puolen tunnin sain tietää, että kaikki on meidän lapsella hyvin. Että pian saisin kokea jotain ensimmäistä kertaa elämässäni. Pian saisin meidän pienen pojan syliin.

Ja kun mä nyt kirjoitan näitä sanoja, mulla tulee iholle kylmiä väreitä. Kun mä palautan itseni siihen hetkeen, sinne sairaalan sänkyyn, mä muistan miten tunteellinen se hetki oli. Kun Ville käveli pieni vauva sylissä mun luokseni. Vauvalla oli päässään sininen myssy, ja vauva oli niin pieni. Niin pieni, etten osannut sitä etukäteen kuvitella. Ääni taas oli suurempi kun kuvittelin, jo syntymästä hän huusi kuin hyeena. Mua hymyilytti ihan vähän kaikkien niiden kyynelten keskeltä joita mun silmiin oli jostain ilmestynyt. Ja kun sain hänet syliini, mut valtasi niin suuri onnellisuuden tunne, etten osaa sitä teille kertoa näillä sanoilla. Kuinka siitä voisi saada sanoja aikaan, kun tuntuu että onnellisuus pakahduttaa sun sydämen?

Ja tiedättekö, siinä samassa kun poika pääsi mun syliini, hän nukahti. Kuuli mun sydämen sykkeen, tunsi tutun tuoksun. Ja nukahti.

Mun elämäni  (siihen saakka) onnellisin päivä oli kaksi vuotta sitten Jorvissa, kun meidän poika syntyi. Enhän vielä silloin tiennyt, että se onnellisuus tulee kasvamaan entisestään ja tänä päivänä kokisin niitä samoja tunteita lähes päivittäin. Ei ne hetket ole samanlaisia kuin siinä häkellyksen keskellä koetut itkut sairaalan sängyssä, mutta yhtä onnellisia. Joka päivä mä olen onnellinen siitä, että saan olla juuri tämän pienen pojan äiti.

Ihmeellistä, että juuri tämä pieni tyyppi on syntynyt minusta ja kasvanut yhdessä mun kanssani. Maailman rakkain pieni mies.

Tänään mä olen kiitollinen siitä, että oon saanut kokea tämän kaiken ja että saan kunnian olla juuri tämän ihanan pienen lapsen äiti. Tätä kaikkea ei saa missään nimessä ottaa itsestäänselvyytenä, kuten ei mitään elämässä. Kiitos, että oon saanut tämän mahdollisuuden. Kiitos, että voin kutsua itseäni tämän kaksivuotiaan äidiksi.

Tunteikkaana, 

Marissa

Kaunis kiitos kommentistasi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: