Kello on pian puoli kolme, on aikainen iltapäivä Matinkappelilla. Katson ystävääni, joka auttaa siskoani ompelemaan silkkistä nauhaa kiinni kastepukuun. He pitävät puvusta kiinni kuin se olisi suurikin aarre, varovasti ja sen silkkistä pintaa kunnioittaen. Aarre se onkin, isoisoäidin tekemä kaunis mekko. Jo niin monen pienen rakkaan päällä ollut mekko. Koristanut heille tärkeää päivää. Miten ihana voida pukea se tänään meidän tytön päälle, mä mietin.

Nostan tyttäreni kaukalosta, on vielä aivan unessa. Hän kääntää päätään kun pääsee syliini, käpertyy kasaan ja suu menee suloisesti mutrulle. Tyttö hieroo käsiä kasvoihinsa, silmät ovat raollaan ja kasvoilla on väsynyt ilme. Voiskohan vielä vähän nukkua, hän varmaan miettii. No, jos en saa nukkua, ainakin tahdon ruokaa. Pian äänet kertovat, että nyt on kova nälkä. Me istutaan pehmeän tuolin nurkkaan ja otan hänet rinnalle. Tyttö syö kuin olisi ollut nälissään vuorokausia.

Ja minuutit kuluvat nopeasti vain katsellen tytärtäni. Hän ei vaadi paljon, antaa silti niin valtavasti. Katson miten levolliselta hän siinä näyttää. Ja sama tunne valtaa myös mut itseni. On hyvä olla kun näkee toisen onnelliset kasvot.

Kello lähentelee kolmea, nyt ehkä uskallan alkaa pukemaan tytärtäni valmiiksi. Kurkistan ovesta ulos, etsin katseellaani apua. Kummityttöni on sopivasti lähellä, hymyilen ja pyydän hänet huoneeseemme. Alisa kävelee kohti ja mietin, miten kauniiksi hän on taas laittautunut. Niin kaunis nuori nainen, tummat vahvat piirteet ja lempeä katse. Serkkuni ja kummityttöni. Hän auttaa pukemaan tytölle mekon, saman mekon joka on meidän kummankin päällä aikoinaan kasteessa ollut. Vuosia sitten on joku muu rusetit tehnyt mekon nauhoista, joku muu on silittänyt siitä kauniin. Meidän omat huolehtivat äitimme.

Kolmelta on aika kävellä riviin kappelin kastemaljan ympärille. Vasta nyt kohtaan suuren määränä vieraita, niin paljon tuttuja kasvoja juhlavaatteissaan. Ystävät ja suku, niin moni on halunnut tulla paikalle. Kohtaan mummini katseen yleisössä, tulee lämmin olo kun hänkin istuu täällä. Samassa muistan, että ihan jokainen ei ole paikalla, joiden toivoisin olevan. Se ajatus tuntuu rinnassa ikävältä.

On aika aloittaa tilaisuus. Neljä kummia seisovat rivissä meidän vieressämme, Ville pitää tytärtämme sylissään. Siskoni kaataa veden kastemaljaan, näen kuinka häntä hieman jännittää yleisön edessä seisominen. Ainakin luulen niin, sillä niin se jännittää itseänikin, vaikka kuinka tuttuja vieraat ovatkin. Katseen alla henki aina salpautuu hieman, tulee levoton olo. Ajatus karkaa ja en osaa olla paikoillani. Käteni hikoavat. Onneksi tyttö on Villen sylissä, olisin muuten varmasti aivan hiestä märkä, mietin siinä hetkessä. Miten täällä onkin näin lämmin.

Pappi puhuu kauniisti ja lyhyesti, silti aika kuluu hitaasti. Seuraan leikkiviä lapsia yleisössä, poikaani joka hassuttelee ilmeillänsä. Hän on Villen äidin vierellä. Mervi on ollut fiksu, hänellä on pieni purkki rusinoita mukana ja niiden avulla poika pysyy hetken paikoillaan. Kädessä hän pyörittelee rubiikin kuutioita, ihmettelee ihmisiä. Eikö saisi jo nousta, hän näyttää miettivän moneen kertaan. Hakee mun katseestani turvaa, heiluttelee jalkojaan malttamattomana tuolin reunaa vasten.

Mua alkaa naurattamaan pojan heiluminen, yritän keskittyä hetken. Hetken päästä huomaan kuinka kyynelet nousevat silmiini, kun lauletaan virsiä. Katse on kostea, huuli vähän väpättää. Nostan huomioni taas poikaan ja alkaa hymyilyttämään. Hän ei malta pysyä paikoillaan, itsekin huojun rivissä seistessäni. Niin kamalan vaikea olla paikoillaan. Varsinkin näin muiden tarkkailevan katseen alla.

Kello lähentelee puolta neljää ja kaste on nyt ohi. Ville sanoo kuuluvalla äänellä että nyt otetaan muutama kuva. Kohta syödään, hän jatkaa. Villen vahva olemus on se, mitä olen aina ihaillut. Miten hän osaa ottaa yleisön haltuun, saa äänensä kuuluviin, kun niin tahtoo. Silti huutamatta, vain vahvaa ääntään käyttäen. Ei ihme että häneen silloin joskus rakastuin.

Meidän rakkaudesta syntyi tämä pieni tyttö joka nyt on meidän sylissä, mä mietin siinä kun me napsitaan kuvia perheen kesken. Ja kaikki nämä ystävät ja suku, sitä samaa perhettä. Tunnen kuinka taas kyynelet nousevat silmiin. Mä taidan olla vähän pehmo, miten musta on tällainen tullut? Vuodet on selkeästi tehneet tehtävänsä, kaikki kokemukset ja vaikeat vuodet. Koen suurta kiitollisuutta elämästäni joka päivä. Erityisesti tänään. Käännän katseeni Villeen ja meidän silmät kohtaa. Mä näen saman tunteen Villen katseessa. Kiitollisuus asuu meissä kummassakin.

-Marissa

Kaunis kiitos kommentistasi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: