Meillä kaikilla hei on niitä, sanoisin sulle siinä hetkessä. Silloin, kun sä epäröit kertoa ääneen. Suljet oven, omat silmäsi, annat kyynelten valua. Mietit, että olet ainoa. Koska enkö olekin oikeassa, niin sä olet joskus miettinyt? Aivan varmasti olet. Olet miettinyt, että kukaan muu ei varmasti tunne näin. Kukaan muu ei voisi ymmärtää. Lyöt mielessäsi päätä seinään, pikakelaat ajatuksiasi joista et saa selkoa. Ne tuntuvat päässä suurelta klimpiltä, olet aivan solmussa. Haluaisit vain päästä ulos siitä kaikesta. Et ymmärrä, eikä kukaan muukaan ymmärrä.

Tässä tilanteessa haluaisin olla läsnä, haluaisin voida kertoa sulle sen mitä et itse osaa itsellesi kertoa. Että hei, kaikilla on niitä. Pelkoja ja heikkouksia. Hetkiä, kun itkettää. Hetkiä kun epäröi omia voimiaan. Joskus peilikuvaa, joskus taitojaan.

Katso ihmisiä ympärilläsi. Näe miten joku peittää sen kaiken kovan katseen taakse, toinen leveän hymyn. Joku vitsailee, joku ei sano sanaakaan ja keskittyy. Epäröinnillä on monenlaiset kasvot, ei vain ne jotka sinä näet. Ei ulkona saa niitä todellisia tunteita paljastaa, ei ainakaan meille muille. Sisu, se on mistä me suomalaiset tunnetaan. Ei herkkyydestä ja heikkouksista. Ei todellakaan peloista. Kukapa niitä siis paljastaisi muille omasta tahdostaan?

Jos olisin läsnä sun heikkoimmassa hetkessä, mä kertoisin, että hei kyllä mäkin. Mäkin pelkään joskus, mullakin on paljon heikkouksia. Enkä pelkää sanoa sitä. Koska kun myöntää ne omat tunteensa, ymmärtää ettei ole täydellinen sisukimppu pelkkää voimaa ja vahvuuksia täynnä, on helpompi hengittää. Raikasta ilmaa, elämää, rakkautta.

Mä pelkään joskus hei lähteä ulos, kertoisin sulle. Sä ehkä katsoisit mua ihmetellen, et ymmärtäisi mistä puhun. Kuka nyt ulos lähtemistä pelkää? Niin, ei moni. Mutta mä joskus pelkään.

Pelon on saanut aikaan lasteni syntymä, suuri määrä itkua ja oma epäonnistumisen tunne. Muiden neuvot ja epäuskoinen katse, että enkö muka osaa. Kumpikaan ei ole suostunut nukkumaan tai istumaan vaunuissa, lenkit ovat olleet yhtä taistelua. Ulkona mä joskus itken, kun toinen vain huutaa ja huutaa, enkä osaa auttaa. En voi liikkua mihinkään kotoa, en voi istua kahviloissa kuten muut äidit. Jutella samalla kun toinen nukkuu kolmatta tuntia uniaan vaunuissa ja ihmetellä, että eikös se lapsi nyt koskaan tahdo herätä.

Hartiat jännittyneenä avaan usein kotioven, mietin miten tällä kertaa menee. Päästäänkö me lähtemään mihinkään? Itkeekö lapseni taas koko matkan? Olen epäonnistunut äiti, huono. En saa lapsiani nukkumaan tai olemaan paikoillaan kuten muut tuntuvat saavan. En vaikka muilla kaikki näyttää niin helpolta.

Ja nyt sinä varmaan sanoisit minulle, että ei, ei kenelläkään äidillä ole helppoa. Sen mä tiedän, mutta siinä heikossa hetkessä sitä ei itsekään usko. Ei tahdo ajatella, ei ehkä muista. Ei usko vaikka kuinka joku vakuuttelisi. On vain suomalainen sisu ja se miten siinä on epäonnistunut. Hartiat lysyssä palaan usein kotiin, pettyneenä itseeni. Suljen oven, piiloudun sen taakse. Kun en onnistunut, enkä osaa. Olen huono äiti. Ja niin yksin näiden tunteideni kanssa. Enkä enää tahdo lähteä ulos. Jokainen lähtö jännittää. Se, että epäonnistunko taas.

Ja hei, tämä on vain yksi mun peloistani. Voin kertoa sulle joskus lisää, jos tahdot kuulla? Heikkouksista myös, koska niitäkin riittää. Kunhan sä tiedät, että et todellakaan ole yksin, etkä ainut.

Meillä kaikilla on niiitä, ja sitä se elämä on. Ollaan toistemme tukena, se tuntuu paremmalta kuin syyttävä sormi. Ymmärryksellä on paljon vahvempi voima, läsnäololla ja tuella. Pelko jää siinä lopulta kakkoseksi. Pelot ja heikkoudet.

Aamuisin ajatuksin, 

Marissa

6 kommenttia artikkeliin ”Pelot ja heikkoudet

  1. ppaju sanoo:

    Tiedän todellakin ton hetkittäisen tunteen, kun ihmettelee, miten muut sen tekee, että niiden lapsi viihtyy vaunuissa, eikä itke. Tuli ihan yllärinä ekan kohdalla se, ettei vaunut olekaan helppo tapa liikkua vauvan kanssa. Neuvolassa ja kaikkialla mainostetaan vaunuihin nukuttamista, vaunulenkkejä omalle palautumiselle jne. Ja ei ollut kyllä mukava ylläri, että ei se vaunuilu ollut mukavaa, jos ei ollut toista aikuista mukana, jonka kanssa lykkiä tyhjiä vaunuja/kantaa lasta sylissä vuorotellen. Ei siinä kokenut itseään kovin onnistuneeksi.

    Tykkää

    1. Marissa sanoo:

      Niinpä, tavallaan se oli kyllä ehkä se suurin ylläri että kaikki lapset eivät olekaan samanlaisia nukkujia. Kvuittelin, että vaunut ovat kaikkien lasten lemppari :D No, totuus on kyllä tullut ilmi nopeasti.

      Kiitos vertaistuesta. <3

      Tykkää

  2. ihmetellen sanoo:

    Oi ymmärrän niin hyvin. Ekat kuukaudet ulos lähtö oli hirveän vaikeaa, kun vaunuissa nukkuminen ei ottanut sujuakseen ja hereillä siellä ei viihdytty. Aina tultiin molemmat sisälle itkun ja harmin kanssa. Joskus jaksoi olla hyvillä mielin, kun oli sentään reippaasti päästy ulos. :D Onneksi se helpotti meidän kohdalla ajan kanssa, mutta ennen niin pitkät lenkit kutistui max. 45min lenkkeihin, kun ei sitä huutoakaan viitsi kuunnella eikä lasta suotta huudattaa.

    Tykkää

    1. Marissa sanoo:

      Kiitos, niin ihana kuulla että myös muilla on samanlaisia haasteita. Vaikka tietenkään tätä ei kenellekään toivoisi, kun rankkaahan se joskus on, mutta ymmärrät varmasti mitä tarkoitan. <3

      Tykkää

  3. Laura sanoo:

    Täytyy kommentoida, että oot kyllä tosi taitava kirjottaja. Ilo lukea sun kirjoituksia, suuri halaus sinne päin :) <3

    Tykkää

    1. Marissa sanoo:

      Kiitos, ihana kuulla. <3

      Tykkää

Kaunis kiitos kommentistasi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

%d bloggers like this: