Voihan vauvavuosi, mä sanoin itselleni tässä eräänä päivänä kun kiukutti kamalasti. Sä teet musta joskus ihan kamalan. Tällaisen valittajan. Hapannaaman. No, ihan kamalan ihmisen. Marssin yläkertaan, mietin että oispa tuo meidän lapsi jo vähän isompi. Vaikka kummatkin, ihan sama. Saisi joskus edes pienen hetken ajatella rauhassa, ehkä jopa nukkua. Ehkä meidän elämä olisi vähän helpompaa. Ehkä olisin oma vähän edes kivempi itseni, jos sellaista tyyppiä nyt edes enää on olemassa kaiken tämän valvomisen jälkeen.

Yläkerrassa suljin oven, makasin sängyssä kattoon tuijottaen ja kuuntelin alakerran mekastusta. Lopulta nukahdin, aivan kuten toivoinkin. Nautin hetken lepoa, monen valvotun yön jälkeen. Nukuin levollista unta, ilman että kukaan herättää kesken parhaimpien unien.

Kun lopulta heräsin uniltani, olin kuin eri ihminen. Vain 45 minuuttia unta, mutta sain siitä niin paljon. Laskeuduin alakertaan ja liityin perheeni seuraan. Valittaja ja hapannaama oli taas poissa. Olin lempeä oma itseni ja sain taas pienen poikani syliin. <3

Meidän parisuhde on vahva, mutta ollaan me silti usein puhuttu siitä miten rankkaa aikaa vauvavuosi on. Ensimmäisen lapsen syntymä toi meille ihan uuden elämänvaiheen, valvottiin kumpikin kuukausikaupalla yötä ja päivää, oltiin väsyneitä. Enemmän kuin väsyneitä. Ja myönnän, me molemmat ollaan hirmu sinnikkäitä, mutta kyllähän siinä joskus oli pinna kireällä. Me ei riidellä kuin todella harvoin, ollaan vaan väsyneinä tosi erilaisia molemmat. Hiljaisempia ja apaattisempia. Ei muisteta panostaa suhteeseen tavalliseen tapaan. Vain ollaan.

Voin kirjoittaa joku toinen kerta siitä, miten parisuhteeseen meillä kumpikin tasaisesti panostaa omalla tyylillään, mutta tottakai kun se unohtuu, muuttuu arki. Kun on vain lapset ja lasten etu, jää meidän rooli avioparina varjoon. Halaukset alkavat jäädä, yhdessä kokkailulle ei ole aikaa, juttelu aamupalapöydässä unohtuu väsymyksessä. Pienet hetket, jotka olisi tärkeitä, vain unohtuvat. Kun on väsynyt, ei aina jaksa. Ei ehkä muista.

Voihan vauvavuosi, mä sanon itselleni aika usein, jos kiukuttaa joku. On aika paljon helpompaa selvitä vaikeista hetkistä, kun tietää mistä se vaikea olo johtuu. Väsymyksestä täällä meidän kodissa, siitä ettei nukuta kunnolla. Eikä siitä oikein voi syyttää ketään, joten siksi sitä on paljon helpompaa sietää. Pieni lapsi kun vasta opettelee elämään täällä meidän kanssa. <3

Ootko sä kuullut niistä sopimuksista joita jotkut tekevät vauvavuoden varalle? Laitetaan paperiin nimet alle, ettei erota ekan vuoden aikana. Maksetaan sakkoa, jos erotaankin. Aluksi se kuulosti musta tosi hassulta, mutta kyllä mä ymmärrän sen perimmäisen syyn. Kaikille nimittäin ei kai ole niin selkeää se, miten väsymys muuttaa meitä ihmisinä. Ei osata ajatella asioita pidemmälle siinä väsymyksessä, joten sovitaan ettei nyt ainakaan silloin erottaisi, että pidetään siitä rakkaasta kädestä kiinni vähän väkisin. Vaikka suututtaisi koko ajan, tekisi mieli mojauttaa sitä toista paistinpannulla kun se on niin ärsyttävä. Hah! Näin mulle muuten eräs kaveri joskus selitti ajatelleensa, että joskus raivostutti niin että tekisi mieli lyödä jollain astialla. Itse en ole lyöjä tyyppiä, suorastaan pelkään väkivaltaa, mutta sanoilla olen kyllä toista lyönyt. Sivaltanut ilkeillä kommenteilla, vaikka toinen ei olisi niitä ansainnut. Sivaltanut, kun en ole väsmykseltäni järkevämpää osannut.

Niin että voihan vauvavuosi. Anna meille voimia pitää toisiamme useammin kiinni kädestä ja anna meille rohkeus sanoa ääneen jos joku on pielessä. Anna meille aina ajoittain yhdet hyvät unet, joiden voimalla taas jaksaa eteenpäin. Anna meille myös aikaa ystävien kanssa, sillä heistä me saadaan niin paljon tukea omaan arkeemme. Ymmärrystä, lämpöä ja vertaistukea. Koska kunhan vauvavuoden väsymyksestä selvitään, niin meistä on varmasti mihin vaan. <3

Niin, ja oikeastihan olen sitä mieltä, että tahtoisin ajan pysähtyvän. Kaikki tapahtuu liiankin nopeasti. Vastahan oli se syyskuinen ilta, kun meidän pieni poikamme syntyi. Ja nyt sillä samalla pienellä pojalla on jo pikkusisko. Joku on ryövännyt kaiken tämän ajan, mun muistini varmaan. Se kun on nykyään ihan hatara. Jos nyt kysyisit, mitä tein eilen, en välttämättä heti muistaisi.

Vauvavuosi, olet niin ihana, mutta samalla aika rankka. Onneksi tiedän, että kaiken ei kuulu olla helppoa. Tiedän myös olevani vahva, me yhdessä ollaan. <3

Kaikella rakkaudella, 

Marissa

Kaunis kiitos kommentistasi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

%d bloggers like this: