Aamulla sen uinnin jälkeen niitä pohdin. Siinä laiturilla vedestä valuvia sääriäni katsoen, veden hiljaista liplatusta jaloissa kuunnellen. Kaislikon suhina rantaviivalla ja kirkas aurinko joka sokaisee katseen mereltä päin. Kello lähellä seitsemää, kalenteri juhannuksen jälkeisessä maanantaissa.

Ajatuksia nyt on aina, senhän sä tiedät. Ei niistä pääse kovin hyvin eroon, tilanteesta se riippuu mikä milloinkin pyörii mielessä. Kodin pyykkivuori vai vaikkapa rakkausrunot. Seurasta se riippuu, vähän myös omasta mielialasta. Kuuleeko toisen sanat ärsytyksenä korvassa vaiko ehkä ihan vaan keskustelun aloituksena. Joskus onnistuu stressaamaan ihan turhasta, joskus onnistuu saamaan mielensä lähelle zeniä. Mutta ei ole hei montaa asiaa, joka tekisi sen saman kuin aamulla kylmään veteen pulahtaminen. Hiljaisuuden keskellä riisuu vaatteensa laiturin reunalle ja astuu yksin kylmään veteen. Käsien kauhoessa vettä mieli pudottaa mukanaan kaiken sen painolastin jonka edellinen päivä on sille onnistunut kasaamaan.

Vedestä noustessani olen aivan uusi ihminen. Juuri nyt mielessä pyörii täysi rauha, hiljaisuus ja hyvä olo. Ei toista tällaista hetkeä ole olemassa, eikä sitä voi edes verrata muuhun. Voi juosta kaksi tuntia täysiä metsässä tai voi nauraa ystävän kanssa pitkän illallisen. Ihania juttuja kumpikin, tekevät hyvää. Saavat sydämen lämpöiseksi ja aivoihin raikasta virtaa. Mutta ei niitä millään voi toisiinsa verrata, ei millään voi.

Aamun ajatuksia ei oikeastaan voi myöskään verrata mihinkään muuhun, kävi uimassa tai ei. Aamun ekat jutut, pohdinnat puresksittuna yön aikana auki. Tai ainakin mutkilta vähän selkeämmiksi. Kiitollisuutta ja ymmärrystä, sitä mieli on juuri nyt täynnä. Tässä rannalla seisoessa, elämää miettiessä. Viikonlopun tapahtumia läpikäydessäni ja sitä, miten nopeasti aina kaikki vilahtaa nykyään ohitse. Ensin on perjantai ja pian herätään jo maanantaihin. Minuuteista on tullut sekunteja, siltä se tuntuu. Tunneista minuutteja.

Rohkeus, se on myös ollut mielessä tässä näin. Mietin sitä, miten jollekkin voi olla niin itsestäänselvää tehdä peloistakin huolimatta niin suuria tekoja, ottaa niin suurta vastuuta? Ei musta olisi siihen. Ja niin sanoin myös mun ystävälle, taisin sanoa useammankin kerran. Ei musta olisi sellaiseen rohkeuteen, vaikka moneen muuhun onkin. Vastuuta olen valmis ottamaan, myös rohkeita askelia kohti tietynlaisia unelmia. Siltikään en olisi valmis juuri siihen, mihin hän on. Eikä mun tietenkään tarvitse, mutta halusin sen silti kertoa ääneen. Korostaa sitä, miten suuri asia se omissa silmissäni on. Ettei vain unohtuisi, miten paljon on tullut tehtyä. Sillä kai säkin sen jo tiedät, että omia tekojaan ei aina osaa katsoa ihan samoilla silmillä kuin muiden? Niin, omat teot jäävät helposti muiden varjoon. Eivät ne aina tunnu miltään. Siksi joskus on hyvä kuulla se ulkopuolelta. Että joku muu kertoo, miten hyvin olet kaikesta siitä selviytynyt.

Niin sen kuuluu toisaalta ollakin, ei meistä kaikista ole kaikkeen. Joku on sosiaalisempi kuin toinen, joku on hyvä lukemaan ja toinen oppii tekemällä. Ystävän kanssa me myös pohdittiin sitä, miten me itse opitaan. Miten ollaan elämässä opittu vahvemmiksi yksilöiksi esimerkiksi? Onko sen tehnyt aika, vaiko joku ihan muu? Onko terapiasta ollut hyötyä, mä jäin sitä vielä pohtimaan. Onko niistä nuorena käydyistä keskusteluista ollut apua itsevarman ja vahvan minän löytymiseen? Varmasti on. Mutta on ollut paljon muustakin. Vuodet on tehneet tehtävänsä, samoin omassa mielessä pureksitut aatokset.

Koen oppivani jatkuvasti kaikilta ympärilläni. Oli se sitten työpaikka tai ystäväporukka, opin koko ajan. Tiedän, että meissä jokaisessa on voimia ja sellaisia vahvuuksia joita ei ihan jokainen ole syntyessään saanut. Niistä pitäisi ottaa parhaat jutut talteen, ei pysähtyä miettimään sitä miten erilainen se joku ehkä on. Siksi jatkuvasti kuuntelen, maistelen ja opin. En kaipaa akateemista ihmistä kertomaan psykologian kirjasta miten ihminen toimii, vaan mieluummin astin sen itseni omaa elämääni eläen ja muiden kautta asioita oppien. Kuuntelen itseäni fiksumpia, muokkaan toimintaa itselleni sopivaksi. Pyrin elämään niin, että olisi hyvä olla. Tavoittelen unelmiani ja inspiroidun ihmisistä ympärilläni. Ja on niille psykologian kirjojen faktoillekin tottakai oma paikkansa elämässä, mutta ehkä haluan tarkentaa sitä että monet niistä asioista voi oppia myös elämää kuunnellen. Niin, että on itselleen rehellinen ja herää uuteen aamuun ihan vain omana itsenään. Ottaa vastaan sen mitä tulee ja ennen kuin täysin lannistuu, niin hengittää syvään. Miettii ja sitten vasta toimii.

Ja hei, kun aistii ja kuuntelee, oppii myös aika hyvin kuulostelemaan sitä, mikä tekee myös jonkun muun onnelliseksi. Tai ainakin voi kuvitella sellaisia asioita, eihän voi tietämällä tietää ellei toinen suoraan sano. Tapasin viikonlopun aikana sellaisia ihmisiä, joiden kanssa en ole aikaani näin paljon viettänyt. Heidän puheitaan kuunnellessa opin taas paljon, oikeastaan aika monestakin asiasta. Sellaisiakin asioita, joita he eivät ääneen sanoneet, mutta ei heidän tarvinnut. Jotkut asiat nimittäin näkyvät meissä myös silloin, kun puhumme kovaan ääneen jotain aivan muuta. Myös silloin kun olemme hiljaa ja kuuntelemme. Katseesta sen näkee, siitä miten reagoi toisen puheeseen. Miten silmissä kiiltää tai miten katse on jo jossain muualla pysähtyneenä ikkunan karmia tuijottamaan.

Sellaista myös muuten pohdin, että mistä syntyy häpeä ystävyydessä ja mistä taas ylpeys? Miksi jonkun mielestä on häpeä olla jonkun ystävä ja joku taas kokee suurta ylpeyttä siitä samasta kaverista? Osaatko sinä tämän selittää, sillä tätä ajatusta ei vielä yön muutamat nukutut tunnit selittäneet. Ihmisten toimia on joskus muutenkin vaikea ymmärtää, vaikka kuinka yrittää astia, kuunnella ja kysyä. Harva lopulta myöskään puhuu suoraan, sen olen huomannut. Harvalla on rohkeutta kertoa ajatuksiaan ääneen silläkin uhalla, että toiseen sattuu. Mieluummin ollaan hiljaa ja annetaan toisen ymmärtää ihan itse. Käännetään selkä mieluummin kuin että kohdattaisiin se toinen sanasta sanaan.

No, totuushan on se, että ei me aina osata kertoa sitä miten me jostain ihmisestä ollaan ylpeitä. Luultavasti se tulee myös osittain vahingon kautta, kun ylpeillään jollain tai jostain. Unohdetaan joku siitä välistä, vaikka todellisuudessa sekin ihminen on ihan yhtä suuri aihe ylpeyteen. Tämä aihe vielä vähän muhii mielessäni, ehkä siitä voisin joskus yrittää kirjoittaa vähän paremmalla ajalla. Kunhan itsekin tosiaan vähän paremmin sitä pureksin mielessä, että mistä syntyy ylpeys ystävästä ja mistä jopa häpeä.

Olen muuten juuri nyt todella ylpeä ystävästäni joka kirjoitti runokirjan. Kutsun sitä aarteeksi, sain sellaisen siis itsekin. Se pääsee kirjahyllylle tärkeälle paikalle, aivan kuten kaksi muutakin teosta jotka ovat oman lähipiirin tuotoksia. Erään taitavan naisen kuvittama kirja ja toinen oman (jo menehtyneen) vaarini aikaansaama teos. Kolmanneksi riviin pääsee tämä kaunis ja niin herkkä kirja. Ystäväni teki sellaisen asian, josta itse vasta unelmoin. Oikeastaan kun tässä pohdin, niin olen siitä unelmoinut pian 15 vuotta ja siltikään en sitä ole vielä saanut aikaan. Joten varmaankin voit arvata, miksi juuri tämä ihminen saa aikaan ylpeyttä. Hän teki sen, mihin itse en ole vielä kyennyt tai ehtinyt. Hienoa Elina. <3

Olen mä ylpeä monesta muustakin ihmisestä elämässäni ja siitä, mitä he ovat saaneet aikaan. Monia sellaisia asioita, joista itse vielä unelmoin ja monia asioita, joihin en koskaan tule pystymään. Enkä edes aio yrittää, sillä omat juttuni on jotain aivan muuta. Ja kuten alussa sanoin, ei meistä kaikista ole kaikkeen. Sen tiedän paremmin kuin hyvin.

Niin, sellaisia mun ajatukset aina vähän on. Koukeroisia ja hyppelehtiviä. Saatan olla ajatuksissani jossain, kunnes huomaan karanneeni jo aivan uuteen. Tässä laiturilla seistessäni on suoristettu jo monet mutkat, käyty läpi viikonlopun tapahtumat. Kuten huomasit ehkä, osa asioista on jo selkeänä mielessä, osa vielä hautumassa. Harvoin kai ajatuksia hetkessä saa kasaan, pitää niille antaa hetki. Hetki hiljaisuutta ja lenkkipolulla rohinaa kenkien alla. Sillä tavalla ne taas saadaan selkeiksi ja ajatukset siististi omiin lokeroihinsa.

Niin siis miten meni meidän juhannus? Sen lisäksi siis, että aika kului nopeasti. Todella hyvin sanoisin. Oli rauhaa ja oli ääntä. Syötiin ja taas syötiin, heh. Ei meitä isoa porukkaa ollut viettämättä aikaa yhdessä, vain kuusi aikuista ja kolme lasta, mutta ajoitain se tuntui suurelta. Vauhtia ei ollut juurikaan, mutta varmasti sellaisen mielestä paljonkin jolla ei lapsia arjessa ole. Niin ja vaikka itsekin kuvailen viikonloppuamme rauhalliseksi, on nyt tarve taas levolle. Ja sitä teen juuri nyt. Hiljaisuudessa laiturilla seistessäni. Pureskelen tapahtumia mielessä kasaan, mietin ja ajattelen. Kiitän ja olen kiitollinen.

Päällimäisenä mielessä on ylpeys, kiitollisuus ja rento olo. Käytiin hyviä keskusteluja ja sain virtaa siitä, että nämä muutamat ihmiset kokivat hyväksi ideaksi sen, että viettivät juhannuksen meidän seurassa. Kiitos siitä.

Viikko alkaa aurinkoisena ja tänään on suunta taas takaisin kotiin. Vähän jo harmittaa, sillä vaikka uinti kylmässä vedessä piristääkin, tiedän sen tunteen kadonneen jo siinä vaiheessa, kun olen kävellyt takaisin ylös pukemaan vaatteita päälleni. Oi voispa jäädä hetkeksi tähän asumaan, olla vaan tässä laiturilla.

Ihanaa alkavaa viikkoa sinulle, käy ainakin pulahtamassa mereen tai järveen jos et muuta tekemistä keksi tälle viikolle. Se jos joku tekee hyvän olon! <3

Aamun raikkain ajatuksin,

Marissa

6 kommenttia artikkeliin ”AAMU-UINNIN JÄLKEEN

  1. kata sanoo:

    Minusta tuntuu, että meissä on tosi paljon samaa sun kanssa. Minäkin olen sellainen pohdiskelija, voisin päivät pitkät vain pohtia tätä elämää ja ihmisyyttä. Niin kiehtovaa ja upeaa mun mielestä. Meillä voisi olla hyvät keskustelut sun kanssa. <3

    Tykkää

    1. Marissa sanoo:

      Oletkin ollut usein kommentoimassa ja selkeästi vaikuttaa siltä, että ajatukset menee monessa yksiin. Ihanaa saada täältä ja myös somesta muutenkin vertaistukea niin moneen asiaan. <3

      Tykkää

  2. Elina sanoo:

    Hyviä ja tuttuja ajatuksia monta riviä. Ja apua, kiitos. <3

    Tykkää

  3. Mia sanoo:

    On taas niin monia hyviä ajatuksia sulla tässä sekä esimerkiksi juuri siitä priorisoinnista tossa uudemmassa postauksessa. Siitä me juhannuksena hieman keskusteltiikin ja kyllä sun tekstisi taas siitä muistutti kuinka sen kiireen tunteen voi välttää ja kuinka tärkeää on antaa aikaa sekä muille muta myös itselle. Ja kiitos vielä ihanasta juhannuksesta. Oli ihanaa viettää sitä teidän kanssa! ♥️ Ja Elinan runokirja on todellakin suuren suuri aarre!

    Tykkää

    1. Marissa sanoo:

      Kiitos teille, oli tosi mukavaa <3

      Tykkää

Kaunis kiitos kommentistasi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

%d bloggers like this: