Hei sähän tuoksut tosi hyvältä, mitä hajuvetta sulla on?

No hei, hyttysmyrkkyä. Prismasta ostin. Ei ollut kallista!

Siinä tämän kesän lennokas lause, vähän pisti naurattamaan. En kysellyt perässä, että lähtikö hän hajuvesiostoksille. Monikin asia tänä kesänä on saanut nauramaan vedet silmissä tai vähintäänkin hymyilemään. Ihanan rento kesä ja vielä paljon kesäpäiviä edessä. Tässä muutama kiva ajatus ja hetki meidän alkukesältä, toivottavasti saa sut edes hetkeksi hymyyn.

Äitikultarakas.

Ne sanat, jotka sulattaa mun mielen joka kerta kun ne kuulen. Pieni poika on oppinut keskustelun ja erityisesti suostuttelun jalon taidon, tietää mistä naruista vetää. Eihän nyt mihinkään voi sanoa ei, kun toinen pistää pään kiinni olkapäähän ja kertoo, että äitikultarakas, saanko mä jäätelöä? Ja huomaa pian vastaavansa vastoin kaikkia päätöksiään kyllä. No voi kulta, ehkä saatkin kun noin kauniisti pyysit!

Isi, tässä marjoja jääkaappiin!

Sanoi pieni poika ovella ja saapui pihalta kädessään kulho täynnä vihreitä palleroita pihan puskasta kerättynä. Mukana muutama kivi ja risu. Iloa silmät täynnä ja samalla ylpeyttä. Hän oli kerännyt aarteita ja niistä tehtäisiin nyt marjapiirakka, hän ajatteli. Siinä sitten selitettiin kaksvuotiaalle, että vaikka mökillä marjoja löytyi tien viereltä (metsämansikkaa ja mustikkaa oli jo kesäkuussa hurjat määrät!) niin pihalta ei voi marjoja kerätä. No, leivottiin sitten leikkipiirakka. Sekin maistui ihan hyvältä ja marjat sopivat siihen hyvin. Lapsi oli tyytyväinen, myös me aikuiset.

No jos nyt tälle viikolle pistän jääkaappiin syötäväksi näitä vähän ja loput pakkaseen.

Näin ilmoitin, kun saavuin kotiin vatsa täynnä (ehkä kilon verran) mansikoita ja ämpäreissä seitsemän kiloa. Mansikkapellolta haettiin Minnan kanssa kotiin makeita herkkuja ja osa pistettiin pakkaseen piiloon ja puoltoistakiloa jäi syötäväksi. Meillä ei kukaan ole mikään suurin mansikkafani, eikä meidän pakkasessa ole kuin kaksi lokeroa, joten viitisen kiloa pakkaseen oli oikein hyvä. Tuoreet marjat eivät tosin kestäneet viikkoakaan, vaan ne katosivat kolmessa päivässä kaapista parempiin suihin. Suurin syömäri oli meidän kodin nuorin asukas, alle vuoden ikäinen tyttövauva. Suu punaisena söi mansikoita ja huutohan siitä tuli joka kerta, jos yritti rajoittaa. Olivat muuten hyviä!

Tässä jutussa muuten hymyilytti erityisesti myös se, että edelleen on mansikkatatsi hallussa. Nuorena sitä jaksoi tuntikaupalla kerätä äidin kanssa mansikoita talteen pellolta ja edelleen saatiin lyhyessä ajassa kerättyä iso määrä kotiin vietäväksi. Näpi on edelleen nopsat, vaikka järjen kulku onkin vuosien mittaan vähän hidastunut! ;)

Hyvä että tollasessa vanhuksella vielä sykkeet laskee alle viidenkympin

Jokin aika sitten kerroin hänelle sykkeistäni yöllä, kun katsoin aamusta kelloani jonka Ville oli antanut synttärilahjaksi. Se mittaa sykkeitä ja kertoo alimman ja ylimmän sykkeen. Sykkeet olivat alimmillaan olleet edellisinä öinä 45. Niin, täytin tosiaan 31 vuotta heinäkuun alussa ja vitsejä on yhdeltä parikymppiseltä löytynyt vähän jokaiselle päivälle. Milloin olen liian vanha siihen ja liian ikäloppu tähän. Heh, siinähän vitsailee. Pian lähenee omatkin kolmekymppiset ja olen alkanut kerätä vitsivarastoa valmiiksi. ;)

Miltäs nyt tuntuu, kun käyt neljääkymppiä ja miehesi on vielä parikymppinen?

Jep. Myös muut ovat osallistuneet huumorin viljelyyn. Hyvältä tuntuu olla näinkin vanha mutta silti vielä nuoressa ruumiissa ja elämäniloisena. T. se neljääkymppiä käyvä nuori nainen. ;)

Minä ja nuori mieheni ;)

Äiti, minulla on huonoja uutisia

Näin alkoi lause ja päättyi siihen, että pieni mies nauraa räkätti maassa eikä osannut kertoa enempää. Ei tullut huonoja uutisia, mutta naurut kummallekin meistä. En tiedä mistä oli huonot uutisensa keksinyt, onneksi sellaisia ei ollut. Arvelen niitä tässä vuosien aikana ehditään joskus vielä kuulla? Ainakin itse olen sellaisia kotiin kantanut lapsena, ja usein. Ville samaten. Eikä ole loppunut lapsuuteen ne huonot uutiset, sillä viimeksi mökillä Ville toi sellaisia lippis kourassa. Kasvoilla oli surullinen katse ja suusta kuului hiljainen sori. Otsassa oli vekki ja verta valui pitkin kasvoja. Sori, mulla meni niihin hermo. Ja selvisi, että Ville oli heilunut halko kädessä paarmoja hutkien pihalla. Lopulta osui hutkaisu omaan otsaan ja nyt on siis otsassa kaunis muisto tastelujäljistä paarmojen kanssa.

Äitillä meni hermo, äitillä meni hermo, äitillä meni hermo…

No kyllä, kieltämättä meni. Ei siis vain Villellä parrmoihin, vaan mulla ajoittain milloin mihinkin. Eikä vain kerran, vaan on muuten mennyt useinkin. Millon menee itseeni, milloin lapsiin. Elämä on hirmu kivaa ja ihanaa, niin joskus se on myös hermoja raastavaa. Kelläpä ei? Tämän lausahduksen kuuli myös meidän poika mun suustani ja sitä hoettiin sitten kokonaisen päivän ajan. Niin että tiesi jokainen että hermo meni. Niin kaupan kassat kuin ohilkulkijat kadulla.

Otetaanko kisa kumpi on nopeammin keinuilla?

Meillä on kotona kaksi erittäin kilpailunhaluista mieshenkilöä ja kummallekin toimii kaikista parhaiten toimimiseen pieni kilpailu. Kaksivuotias ei voi koskaan kävellä mihinkään, vaan vaihtoehdot on joko juosten tai ei ollenkaan. Vaunuissa ei halua olla, mutta sekin on parempi kuin kävely. Onneksi hätä on keinot keksinyt ja jos johonkin pitää päästä, otetaan koko matka pieniä kilpailuja kohti määränpäätä. Kerran juostiin kisaa lähes parin kilometrin verran ja aina kun matkaväsymys iski, otettiin taas uusi kisa. Onni on kilpailunhaluinen pieni lapsi, muuten ei meillä kuljettaisi mihinkään.

Pohdinpa myös, että toimisiko tämä ehkä myös Villeen? Hän jos joku haluaa aina kilpalla kaikesta. Jos siis pistäisin aina iltaisin kisan pystyyn, että kumpi on siivonnut keittiön ensin tai imuroinut koko asunnon? Hmm… ;)

Taidetaan tulla hakemaan se autolla, ei mahdu ehkä ihan meidän rattaisiin!

Tämän lauseen heitin eräälle naiselle, jolta kesän alussa ostin nukkekodin. Olin jo pitkään odottanut, että joku kiva nukkekoti tulisi myyntiin lähellä ja nappasin tämän kodin nopeasti. Kesäksi lapsia ilahduttamaan. Onneksi sentään tajusin, etten saa sitä itse kuskattua vaunuissa. Onhan meidän vaunuissa sentään joulukuusikin kuskattu, mutta ei sentään isoa nukkekotia. Oltiin kaikki lähdössä hakemaan uutta nukkekotia kotiin, mutta lopulta päädyttiin siihen, että Ville hakee sen ja me muut jäädään puistoon leikkimään. Pian soi puhelin ja Ville kysyi epäilevänä, että olinko varmasti katsonut kodin mitat ennen ostoa Se olisi kuulema valtava. Kertoi että olisi voinut olla haastavaa olla meidän kaikkien mukana, kun ei meinannut edes nukkekoti mahtua auton kyytiin.

Heh, että juu onneksi en lähtenyt yksin hakemaan nukkekotia vaunuilla meille kotiin. Taisi mennä joku mitta pieleen, kun tarkastelin hankinnan kokoa. Vai mitä olette mieltä, olisiko myyjältä ehkä pudonneet silmät päästä, jos olisin yrittänyt käydä vaunuilla hakemassa lasten kanssa tämä nukkekodin? :D

Sellaiset jutut tuli tältä kesältä mieleen, muuta hauska lause ja tarina kerrottavaksi. Onko teillä jotain hauskoja juttuja jaettavaksi tältä kesältä? :)

Kesäisissä tunnelmissa,

Marissa

Kaunis kiitos kommentistasi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

%d bloggers like this: