Synnytyksestä on jo pitkä aika, pian vuosi. Tiedän, että tästä aiheesta olisi halunnut kuulla moni jo aikaa sitten, mutta en ole ollut itse siitä valmis puhumaan heti kokemukseni jälkeen. Tiedän myös, ettei näillä sanoilla pysty millään kuvailemaan sitä kaikkea mitä tunsin viime lokakuussa ja miksi kokemus oli itselleni niin vaikea. Sekä henkisesti, että fyysisesti.

Erityisesti asiaan vaikuttaa se, että tämä oli jo toinen haastava synnytys itselleni ja jo edellisen jälkeen kuulin monilta neuvoja siihen, miten jokaisen on mahdollista saada itselleen se täydellinen voimaannuttava synnytyskokemus. Eräs yhden lapsen äiti kertoi kirkkain silmin, että kunhan vaan hengittää oikein ja ottaa kivut vastaan ilolla, voi synnyttää yhtä nopeasti kuin hän, viidessä tunnissa. Hänestä synnyttäminen oli parasta maailmassa, eikä hän ilmeisesti ymmärtänyt miten se jonkun mielestä voisi näkyä mitenkään muuten.

Synnytyksessäni 2016 kului useita päiviä supistellen, itse synnytys kesti 64 tuntia ja lopulta jouduin kiireiseen sektioon. Mutta ehkäpä se tosiaan olisi niin, että kunhan olisin vain osannut hengittää oikein, olisin selvinnyt viidessä tunnissa. Kiitos sanoistasi, ne lämmittivät iloista mieltäni. Sai kokemukseni tuntumaan siltä kuin olisin tehnyt kaiken väärin.

Edellinen synnytyskertomus löytyy luettavaksi täältä: synnytyskertomus, 64 tuskaista tuntia. Kirjoitin tekstissä näin:

Niin ja mä kovasti haluaisin vielä kokea luonnollisen synnytyksen. Vaikka se sitten olisi vieläkin kivuliaampi.”

Sain lokakuussa sen mitä tilasinkin. Kivut ja luonnollisen synnytyksen. Tämäkin kokemus kesti päiviä, mutta samalla kun kivut olivat kovemmat, en silti joutunut pelätä lapsen hengen puolesta hetkeäkään. Se oli suuri helpotus ja teki synnytyksestä omalla tavallaan helpomman.

Aloitetaan ihan alusta ja kerron vaiheittain miten homma lähti käyntiin. Kerron teille siitä, kun sain lopulta ihanan pienen aarteen syliini. Sehän kaikessa on tärkeintä, pienen täydellisen tyttäreni syntyminen terveenä tähän maailmaan. <3

SYNNYTYSKERTOMUS 2019

MAANANTAI 22.10.2018 klo 22:10

Makaamme illalla jo sängyssä ja kehossani alkaa tuntua aaltoilevaa jännitystä, tunnistan heti että kyseessä on supistus. Se alkaa vaimeana ja kestää noin puolisen minuuttia. Sama toistuu muutaman minuutin kuluttua ja jo kolmannella kerralla kipu alkaa olla kovaa. Neljäs supistus vetää kehoni kasaan, hengitys salpautuu ja olen kuin rautakanki. Alan jännittämään, sillä olen varma, että tällä kertaa homma lähtee nopeasti käyntiin, kun kivut ovat nyt jo niin vahvat. Hymyilyttää silti. Viimeksi tunsin näin vahvat supistukset vasta lähellä sitä hetkeä, kun lähdettiin jo sairaalaan. Iloitsen nopeasti etenevistä supistuksista ja kerron Villelle. Jes, pian varmaan lähdetään! Tällä kertaa kaikki menee nopeammin!

Ville on silmin nähden innoissaan ja menee unille, jotta ehtii nukkua ennen lähtöä sairaalaan. Yö on kivulias, ei voisi itse edes kuvitella nukkumista. Ajoittain supistukset tuntuvat kevyiltä aalloilta kehossani ja ajoittain hengityskin on vaikeaa. Lataan apin puhelimeeni, jolla voi laskea supistukset. Yön aikana supistuksia on tasaisesti 7-8 minuutin välein. Kestoltaan ovat 45 sekuntia – 1,5 minuuttia. Yritän hengittää syvään jokaisella supistuksella ja ottaa kivut vastaan mahdollisimman rentona.

Yön aikana käyn suihkussa ja otan panadolia, jotta kestän kivun. Se helpottaa hieman. En saa nukuttua, sillä supistuksia tulee niin tiheästi.

TIISTAI

Aamulla supistusten väli on enää 8-15 minuuttia. Ville lähtee töihin ja vie pojan päiväkotiin. Lupaan heti ilmoittaa, jos tilanne etenee. Käyn vähän kävelemässä ja lepään vuorotellen. Villen isä on illaksi hälytetty meille, jos tulee lähtö. Hän jäisi pojan kanssa kotiin ja tarkoitus on lähteä yhdessä sitten sairaalaan kun h-hetki tulee.

Lähtöä saadaan kuitenkin vielä odottaa, sillä illalla supistukset eivät etene. Kivut vain yltyvät, mutta väli ei muutu yhtään tiheämmäksi. Kipu on iltaa kohti taas pahentunut niin, että menen horrokseen jokaiselle supistuksella. Seison suihkussa jatkuvasti ja lämmitän saunaa. Ähisen ja puhkutan, yritän kestää kivut. Panadol ei auta, ei lämpötyynyt, ei liike, eikä mikään muukaan. En saa ruokaa alas, kivut ovat valtavia. Lihaksissa alkaa tuntua tärinää.

Yritän jaksaa leikkiä poikani kanssa, joka ei tietenkään ymmärrä miksi äiti on niin väsynyt ja huonovointinen. Yritän selittää, että sisko on pian tulossa kotiin ja äitiä vähän sattuu masuun. Maalataan pojan kanssa masuun muisto raskaudesta. Hän kertoo, että tykkää äidin vauvasta. Kyynelet silmissä huohotan kivuissani ja halaan pientä poikaani. Ihana tuleva isoveli. <3

KESKIVIIKKO

Sama kuvio jatkuu, en ole taaskaan nukkunut yöllä. Onneksi keskiviikkona päivällä on yksi pidempi tauko, saan levättyä lähes tunnin. Olen juuri nukahtamassa hetkeksi, kun taas tulee uusi vahva supistus ja yritys jää siihen. Supistusten väli jatkuu samaan tuttuun tapaan alle 10 minuutin välein.

Villen isä on tullut meille yöksi, myös Ville meni ajoissa unille jos lähtö tulisi. Vietän yksin yön suihkussa seisten ja kotia ympäri kävellen. Yritän kestää kipuja, jotka saavat välillä itkemään. Alan myös tuntea itseni todella väsyneeksi, lihaksissa ei tunnu enää olevan voimaa.

Itken paljon ja olen väsynyt, supistukset ovat todella kovia. Käyn paljon läpi edellisen synnytyksen kokemuksia mielessäni ja pohdin, että mitä tapahtuu tällä kertaa. Eikö tämä etene mihinkään, miksi näin kovat kivut ja silti supistusten väli ei etene? Kuinka selviän synnytyksestä, kun olen näin poikki enkä ole nukkunut kahteen vuorokauteen?

TORSTAI

Olen kipuillut koko yön, aamusta lähden aikaisin ulos jos saisin vähän voimia ulkoilmasta. Mieli on todella maassa, en tiedä mistä repisin voimaa kestää kipuja enää. Kävelykin on vaikeaa ja jalat alkavat olla heikot.

Tässä vaiheessa soitan synnärille, päätän kysyä miten voisin jotenkin edistää. Kerron peloistani, että voimani eivät riitä synnyttää, mikäli tämä supistelu jatkuu vielä vuorokausia. Sieltä käsketään lepäämään ja nukkumaan. Mua raivostutaa se neuvo niissä kivuissa, sillä onkohan joku muu yrittänyt nukkua kun supistaa kipeästi alle 10 minuutin välein ja jokainen supistus kestää pari minuuttia? Kätilö on ihanan rauhallinen ja sanoo, että saan koska tahansa soittaa uudestaan ja lähettää paljon voimia. Pillahdan itkuun heti puhelun jälkeen. En tiedä miten kestän kipuja enää kotona. Mietin, että kunpa joku ottaisi vain mun lapseni pian ulos vatsasta. En kestä enää.

Ville on taas päivän töissä, ja Villen isä on hälitysvalmiuksissa. Koko päivän supistukset jatkuvat, parhaimmillaan välit ovat jo 6 minuuttia. Käyn vuorotellen suihkussa ja saunassa, yritän kestää kipua. Lepään sohvalla ja lattialla, haen sellaista asentoa jossa kivut kestäisi parhaiten.

Ilta on kaikista rankin, alan olla aivan horroksessa. Yritän katsoa telkkaria samalla kun huojuen haen parempaa oloa ottaa supistuksia vastaan, mutta en pysty keskittyä mihinkään. Suututtaa, kun muut nukkuvat ja minä valvon kipujeni kanssa. Vuorokausia valvoneessa ja väsyneessä mielessäni kiroan koko raskauden ja sen, että naiselle kuuluu tämäkin työ. Epäreilua. Niin epäreilua.

PERJANTAI

Yö on kääntynyt perjantain puolella ja soitan Espoon Sairaalaan itkien, kun en meinaa päästä suihkusta enää ylös. Tärisen ja voimani ovat aivan lopussa, mutta supistusten väli on 6-10 minuuttia. On ollut sitä jo pian 3 vuorokautta. En jaksa enää, en pysty tähän. He pyytävät tulemaan sairalaan samantien, niin katsotaan mikä on tilanne. Ehkä pian synnytys alkaa.

Herätän Villen ja otamme mukaan muutamat tärkeimmät tavarat. Ulkona sataa vettä. Saavumme sairaalaan alle tuntia myöhemmin, pystyn vielä kävellä. Kätilö tekee sisätutkimuksen ja kuten olin arvannut, mitään edistystä ei ole tapahtunut. En ole auki, eikä ole mennyt vedet. Ei mitään. Vedet silmissäni tunnen kipua ja tärisen kauttaaltaan. En ole nukkunut sunnuntain jälkeen silmäystäkään ja pisin väli supistuksissa on ollut keskiviikkona alle tunnin. Lihakset alkavat olla aivan lopussa.

Olisin valmis rukoilemaan sektiota, en enää jaksa tätä jatkuvaa kipua. En enää jaksa, mä sanon ja kätilö katsoo muhun lempeästi. Hän kehuu, miten hyvin osaan hengitämällä ottaa supistukset vastaan ja kysyy jos yrittäisin hetken vielä jaksaa. Hän näkee koneelta, että supistukset ovat vahvoja ja tekevät kyllä työnsä. Hän yrittää tsempata minua kovasti ja kysyy haluaisinko kipulääkkeen jotta saisin nukuttua vähän. Ehkä sen jälkeen on vähän enemmän voimia, kun eihän ilman unia jaksa edes tavallista arkea, saati sitten vielä synnyttää. Otan lääkkeen ja nukahdan pian sekavana.

Herään 30 minuuttia myöhemmin, pää on sekaisin ja kivut jatkuvat. Nousen sängystä ja huojun ja höngin kipujeni kanssa. Lääke ei auta mihinkään, oloni on vain sekava. Kutsun kätilöä ja hän kertoo, että lääkäri tulee aamusta kastomaan tilanteen.

Lääkäriä ei kuulu, on kulunut jo tunteja. Kävelen hetkittäin pitkin sairaalan käytäviä ja yritän levätä. Lepo on edelleen vaikeaa, sillä supistukset ovat yhtä vahvoja edelleen ja tekevät kehosta kankean.

Perjantai 12:00

Lääkäri saapuu vihdoin ja tekee tutkimuksen ja kuuntelee tilanteen. Hän päättää hetken pohdittuaan puhkaista kalvot, jotta saataisiin vauhtia tilanteeseen. Saan myös oksitosiinia tipasta. Tästä hetkestä synnytyksen myös lasketaan vasta alkaneen, kun supistuksia alkaa vihdoin piirtyä noin 2 minuutin välein taululle. Supistukset kestävät edelleen pitkään, nyt lepotaukoa on entistä vähemmän, huohotan kivusta. Oma muistikuvani on aiemmiltakin päiviltä hatara, mutta en muista tästä hetkestä eteenpäin kuin pieniä pätkiä.

Perjantai 13:30

Jälleen tehdään sisätutkimus, paikat ovat hieman kypsyneet, mutta en ole vieläkään auennut. Kyynelet valuvat silmistäni, saan vähän voimia jatkaa, kun tiedän että pian voisin saada vahvat lääkkeet. Tässä vaiheessa siirryn synnytyssaliin.

Saan toiveestani kokeilla heti ensimmäisenä ammetta, jos se veisi kipua yhtään pois ja rentouttaisi. Amme ei meinaa täyttyä, se tyhjentyy samalla kun sitä täyttää. Se täytetään kaksi kertaa uudestaan, kunnes vika löytyy ja odottaminen tuntuu ikuisuudelta. En kuitenkaan vietä ammeessa kuin muutaman minuutin, en jaksa pitää itseäni pinnalla eikä vesi tunnu auttavan. Nousen pois sänkyyn makaamaan ja saan avuksi ilokaasun. Se vie ihanasti kovimmat piikit kivuilta pois. Alamme myös pohtimaan kovempia kipulääkkeitä.

Perjantai 14:00

Ennen puudutetta tehdään sisätutkimus, olen auennut hieman. Vihdoin, ihanaa! Kätilö on iloinen ja kertoo, että luultavasti kunnon puudute ja lepo voisi saada aukeamisen tapahtumaan nopeasti. Keho on nyt saatava rennoksi.

Saan tässä vaiheessa ensimmäisen puudutteen, olisikohan ollut spinaali nimeltään. Ensimmäistä kertaa vuorokausiin olo on on vain lievästi kipeä ja tuntuu kuin olisin taivaassa. Syön vähän, sen jälkeen suljen silmäni ja saan unta. Nukun putkeen lähes kaksi tuntia. Villekin on nukahtanut viereeni omalle sängylleen.

Kun herään, tehdään uusi tutkimus. Olen auennut jo hyvin, noin 4 senttiin.

Perjantai 18:00

Ville on synnytyksessä suuri apu, samoin Kätilöt. He tsemppaavat jatkuvasti, pitävät kädet ja antavat voimia jatkaa vaikka olen aivan puhki ja poikki. Mietin jatkuvasti, että käykö sama kuin edellisessä synnytyksessä. Kysyn monet kerrat, että onhan vauvan sykkeet ok. Sen tietäminen helpottaa, sillä tärkeintä että vauva voi hyvin.

Olen saanut kivunlievityksenä tässä välissä epiduraalin kertaalleen uudelleen, mutta teho siinä on huonompi. Huomaan saman toistuvan kuin mitä kävi ensimmäisessä synnytyksessäni, puudutteet eivät kunnolla toimi. Onneksi ilokaasu on lisäksi apuna.

Perjantai 22:00

Olen iltaa kohti auennut hieman lisää, tutkimuksessa noin 6 senttiin. Saan taas yhden puudutteen, tällä kertaa se ei vie kipuja pois kuin enää pahimman piikin supistukselta. Hengittelen ja yritän selvitä.

Kaikki tuntuu tapahtuvan niin hitaasti, olen aivan puhki ja ajoittain tuntuu etten ole tässä maailmassa. Kipu vie tajunnan.

Perjantai keskiyö

Lääke ei enää toimi, voimani alkavat olla todella vähissä. En tiedä miten jaksanenää, oloni on epätoivoinen. Jossain välissä tehdään sisätutkimus ja olen vihdoin jo 8 senttiä auki. Näistä hetkistä en muista juuri mitään, Villeltä olen jälkikäteen kysynyt tapahtumia.

LAUANTAI 27.10 klo 02:10

Sisätutkimus paljastaa, että vihdoin olen kokonaan auki ja vauva on valmiina syntymään. En tunne tarvetta ponnistaa, sillä kivut vievät kaiken huomion. Ville on kertonut jälkikäteen, että hänen kätensä on puristuksestani tunnoton kun yritin hakea hänestä voimaa kipuihin, hän oli jatkuvasti vieressä tsemppaamassa. Illan uusi kätilö on kokenut ja lempeä, hän tsemppaa ja yrittää löytää kanssani parhaan asennon jossa voisin hakea tuntumaan ponnistukseen.

Lauantai 2:58

Kokeilemme eri asentoja, mutta lopulta pieni tyttäremme syntyy klo 2:58 syliimme jakkaralla. Se on yksi hienoimpia hetkiä elämässäni, kun näen ensimmäistä kertaa lapsemme ja saamme hänet syliin. Oloni on epätodellinen ja kivut loppuvat tässä kohtaa kuin seinään. En tunne mitään missään kohtaa kehoani, olen kuin taivas olisi koskettanut minua.

Ponnistus kesti 45 minuuttia ja koko synnytyksessä (ja viikossa) ponnistus oli se vaihe, jossa kipua tuntui mielestäni vähiten. Vaikea selittää sitä tunnetta, mutta vaikka ponnistus oli todella rankka, oli se myös samalla helpoin osuus koko synnytyksestä. Luultavasti myös siksi, että vihdoin tiesin maalin häämöttävän.

Ihana tyttäremme oli syntyessään 54 cm pitkä ja painoi 3,7 kiloa. Hän oli syntyessään jäntevä ja vahva pieni neiti, löysi heti tiensä rinnalleni ja rauhoittui. Ensikohtaamisemme ei unohdu koskaan. <3

ONKO KEHOSSANI JOKU VIKANA?

Synnytyksessä ja kaikkien neljän päivän aikana keskityin kaikista eniten hengittämiseen ja mietin, että kunhan vain pidän mieleni positiivisena, jaksan kyllä synnyttää. Halusin päästä synnyttämään alateitse, se oli minulle tärkeää. Keskityin siihen, että saisin otettua kivut vastaan ja kestäisin ne rauhallisena. Melko hyvin se onnistui, mutta kovien kipujen takia en saanut kehoa rentoutumaan ja uskon, että se on myös yksi syy joka pitkitti synnytystä. Sama syy, joka pitkitti myös edellistä synnytystä. Edellisessä tosin lisänä on ollut lapseni kietoutuminen napanuoraan, jonka takia hänen sykkeensä myös laskivat jatkuvasti. Sitä ei tiedetä koska hän napanuoran ahdinkoon on joutunut, mutta pitkittyminen on luultavasti tehnyt senkin.

Kun päästiin synnytyksestä omaan huoneeseen, oli helpotus suuri ja koin vahvaa kiitollisuutta kaikesta. Eniten siitä, että jaksoin loppuun saakka ja sain kokea vihdoin alatiesynnytyksen ja Ville oli vierelläni koko ajan. Huoneessa me nukuttiin pari tuntia sylikkäin ja ihailin ihanaa pientä tytärtäni. Sitä onnen määrää sydämessä on vaikea sanoiksi pukea.

Aamulla luin huoneessa lehteä, joka oli jätetty sänkyni viereen ja siellä oli synnytyskertomus, joka oli mennyt jotakuinkin näin:

”Kotona alkoivat kivut, ne olivat siedettäviä. Lähdettiin kuitenkin sairaaalaan tunnin päästä, sillä tuntui siltä että kohta voisi tapahtua. Supistukset olivat yli 10 min välein. Sairaalassa olin heti 7 senttiä auki, lapsi syntyi tunnin päästä. Kovin kipu oli ponnistus, se kesti 5 minuuttia”

Itkin kun luin kertomusta. Koin valtavaa syyllisyyttä ja huonoimmuutta. Kävin läpi viimeisiä vuorokausia ja sitä, miten maailma tuntuu niin epäreilulta. Miksi minun kehoni ei toimi? Mikä mussa on vikana ja mitä tein taas väärin? Viime synnytys ja tämä. Moni on kertonut kuinka voimaannuttava synnytys on ollut, itse olen vain kärsinyt ja miettinyt, että miksi mun kehoni ei tee samaa kuin muilla. Miksi joillain kipuja ei ole ja toisilla ne on niin kovat, että taju melkein lähtee? Päällimmäisenä mielessä kysymys miksi. Miksi miksi miksi?

ESPOON SAIRAALA JA IHANAT KÄTILÖT

Hauskaa on muuten se, että kun kuvittelen huutaneeni kurkku suorana monet kerrat synnytyksessä, on Ville sanonut etten huutanut kertaakaan. Olen useinkin saanut palautetta, että pitäisi näyttää tunteet vahvemmin ulospäin ja Ville arveli että juuri tästä syystä kipujanikaan ei aina synnytyksissä oteta todesta, kun yritän hymyillä liikaa. Tämä voi hyvin pitää paikkansa, sillä olen itsekin lukenut niitä tarinoita, joissa kätilöt ovat kertoneet etteivät uskoneet synnytyksen olevan käynnissä, kun ”synnyttäjä kuulosti niin pirteältä” tai ”synnyttäjä näytti niin hyvinvoivalta” ja ainut oletus usein on, että pitäisi huutaa kurkkusuorana jos on kovat kivut.

Itse reagoin kipuun ehkä hieman eri tavoin, menen enemmän sisääni ja yritän kerätä kaikki voiman rippeet joita ikinä saan kasaan. Tämä näkyy elämässäni muutenkin, vaikka tiedän, että joskus kipuja pitäisi näyttää enemmän ulospäin. Ihan kaikessa. Jotta muiden olisi helpompaa auttaa.

Tahdon kiittää kaikkia kätilöitä Espoon Sairaalassa, he olivat jokainen suuri apu. Heistä osa kävi myös vielä juttelemassa minulle synnytyksen jälkeen, kun he tulivat uudestaan vuoroon. Ajatuksena kai se, ettei minulle jäisi traumoja ja voisin vielä ajatella synnyttäväni uudestaan. Sain heidän kanssaan keskustelusta paljon voimaa ja uskoa siihen, ettei ollut oma vikani, kun synnytys ei edennyt. Kätilöt olivat aivan ihania ja niin tsemppaavia, he todella tekevät arvokasta työtä ja ilman heidän lempeää asennettaan en varmasti olisi jaksanut loppuun saakka . <3

VIELÄ JOSKUS SYNNYTTÄMÄÄN?

Ajatuksena uusi synnytys on itselleni pelottava. En tiedä, olisinko enää valmis samanlaiseen kokemukseen. Vaikkakin tällä uudemmalla kerralla lapsesta ei syntynyt samaa pelkoa kuin ensimmäisellä, on vaikea kuvailla sitä kivun määrää ja tunnetta siitä, ettei vain enää jaksa. Joku on joskus kuvaillut synnytyksen olevan kuin maraton, itse kuvailisin sen olevan maraton x 42.

En tiedä olenko siihen enää valmis, enkä toisaalta tiedä olenko valmis valitsemaan sektiota, sillä se ei ole lapselle se luonnollinen tapa syntyä. Niin ja toisaalta, voihan olla että lapsilukumme on nyt tässä. Kaksi ihanaa lasta on enemmän kuin vielä neljä vuotta sitten uskalsin toivoa. Silloin luulin, että emme saa edes yhtä lasta. <3

Yleensä puhun asioista vähän positiivisemmin ja tämä teksti on harmillisen synkkä. Kai sitä joskus pitää silti myös puhua ääneen niistäkin asioista, jotka elämässä on olleet vaikeita. Omassa tuttavapiirissäni kenelläkään ei ole ollut samanlaisia yhtä kipeitä kokemuksia ja vertaistukea olen lähinnä saanut somen kautta. Iso kiitos siitä ruudun toiselle puolen teille, on ihanaa kun nykyään voi saada keskusteluapua niin helposti. <3

Onneksi sain myös sairaalassa keskusteluapua ja tämän jälkeen myös vielä neuvolassa on käyty tilannetta läpi. Voin kertoa toisella kertaa keskusteluistani kätilöiden kanssa ja samalla myös siitä, minkälainen keskustelu käytiin synnytysten jälkeen lääkärin kanssa. Näistä keskusteluista on ollut suuri apu, mutta en tiedä siltikään voisinko ajatella enää synnyttäväni. En tiedä olisinko siihen enää uudestaan valmis.

Olen kiitollinen, että meillä on kotona aivan valtavan ihana lapsi ja että synnytys on vain kaukainen muisto. Vaikka synnytys oli vaikea, muistelen onneksi onnellisena sitä, miten sain tyttäreni ensimmäistä kertaa syliini. Kaikki muu ympärillä pysähtyi siinä hetkessä. Loppuun haluan vielä todeta, että tärkeintä on tottakai se, että medän tyttömme on terve ja hän voi hyvin. Se ei poista silti itseltäni sitä oloa, että oma kehoni on jollain tapaa viallinen ja koen, ettei minua ole tehty synnyttämään. Siltä minusta edelleen tuntuu. Että olen kyllä hyvä äiti, mutta synnyttämään minua ei ollut tarkoitettu.

Sellaisia ajatuksia synnytyksestä. Kellonajat voivat heittää ja moni muukin pieni fakta, mutta yritin kertoa mahdollisimman tarkkaan omien muistikuvieni mukaan. Onneksi olen kirjoittanut itselleni pienen tarinan synnytyksestä heti seuraavana päivänä ylös, joten oli tallessa jotain mistä tarkistaa. Saa toki kysyä vielä aiheesta tai pistää muuten viestiä.

Onko siellä muita, joille synnytys on ollut kaikkea muuta kuin voimaannuttava kokemus?

Tyttärestäni kiitollisena,

Marissa

38 kommenttia artikkeliin ”SYNNYTYSKERTOMUS: ”MIKSI KEHONI EI TOIMI KUTEN SEN KUULUISI?”

  1. Johanna sanoo:

    Sain esikoiseni 11 vuotta sitten. Menin maanantai-iltana sairaalaan. Käynnistely aloitettiin tiistaina ja lauantaina päädyttiin kiireelliseen sektioon. Se kaikki mitä koin sen melkein viikon aikana…aika ei ole vieläkään kullannut muistoja.

    Tykkää

  2. Anni sanoo:

    Olet tehnyt aivan hurjan työn! Huh! Sain vertaistukea sinusta esikoisen synnytyksen aikaan, oma esikoiseni on hiukan teidän poikaa vanhempi ja syntyi kiireellisellä sektiolla käynnistyksen ja pitkän alatieyrityksen jälkeen. Pettymys omaan kroppaan oli valtava ja kuopusta odottaessa tein paljon ajatustyötä – toiveena oli luonnollinen alatiesynnytys. Noh, kuopuksen synnytys käynnistyi itse (myös yksi toiveistani) mutta päätyi sekin lopulta kiireelliseen sektioon. Pettymys kasvoi vielä suuremmaksi, vaikka tiedän, että sektioon meno ei ole ollut oma vika vaan sisälantiossa on jotain häikkää.
    Jälkimmäisen synnytyksen jälkeiset komplikaatiot veivät lopulta sairaalaan verensiirtoon saakka vielä 2kk synnytyksestä. Ensimmäisessä kotiin seurasi ”vain” vahvat antibiootit ja tulehdukset.
    Viimeisen 3,5 vuoden aikana olen kokenut omaa kroppaa kohtaan niin pettymystä, surua kun vihaakin. Sektio arpi ei ole minulle ylpeys vaan jonkin sortin häpeäpilkku, epäonnistumisen symboli. Miten jokin niin luonnollinen ja muille helpolle tuntuva asia on minulle vaikeaa ja noh, mahdotonta. Ymmärrän siis täysin sinun tunteesi. Tsemppiä tunnemylläkkään! Ja kiitos kuin jaoit tekstin.

    Tykkää

    1. Marissa sanoo:

      Voi miten ikävää, todella harmi kuulla että koet näin! Jotenkin sitä toivoisi, että ajan kanssa nämä asiat selkenisivät omassa päässä ja saisi ymmärrystä tapahtumiin. Oppisi hyväksymään ne. Itselleni esikoisen kanssa koettu oli rankka kokemus, mutta samalla sektio-arpi on tärkeä osa lapseni syntyä maailmaan. Se on muisto siitä, että vaikean kokemuksen kautta poikamme on täällä. Ymmärrän silti hyvin tuon ajatuksen epäonnistumisen symbolista, se kun muistuttaa jatkuvasti siitä mitä on tapahtunut. Todella todella toivon, että vielä jonain päivänä sinäkin voisit nähdä arven muistona siitä, miten on selvinnyt kovasti koettelemuksesta ja lapsi on syntynyt sitä kautta turvallisesti maailmaan. <3 <3

      Kiitos viestistäsi Anni. <3

      Tykkää

  3. Laura sanoo:

    Itsellä kipeät supistukset synnytyksessäni kestivät 2 vuorokautta, ennen kuin lapsi lopulta syntyi – lähes samalla kaavalla kuin sinullakin. En muista ponnistuksesta kuin sen, että yli tunti siinä meni ja välillä olin jossain unen tai muun ”tajuttomuuden” rajamailla, kun voimat eivät enää riittäneet. Voin vaan kuvitella sinun fiilikset ja kokemukset kun aikamäärä tuplaantuu omasta kokemuksestani sinun kohdallasi. Nostan hattua!

    Tykkää

    1. Mirkkuli sanoo:

      Täällä kaksi synnytys”pettymystä”. Ensimmäinen päätyi 3vrk yrittämisen jälkeen kiireelliseen sektioon, sillä synnytys ei edennyt lainkaan supistuksista huolimatta ja vauvan tiedettiin olevan isokokoinen suhteessa magneettikuvattuun lantiooni.

      Toisella kerralla halusin yrittää uudelleen alatiesynnytystä. Tällä kertaa noin 2 vuorokauden säännöllisen supistelun jälkeen menivät lapsivedet. Lapsivesien mennessä olin 3cm auki ja supitukset jatkuivat voimakkaampina. Synnytys ei kuitenkaan edennyt lähes 2 vrk:n kuluessa lainkaan vaan tilanne pysyi 3 cm, olin epätoivoinen. Päätös tehtiinkin puolestani, kun lapsivesien menosta oli jo niin pitkä aika ja tulehdusarvoni sekä vauvan sykkeet alkoivat nousta niin korkeiksi, että oli tehtävä taas hätäsektio.

      En usko, että pystyn synnyttämään täysiaikaista lasta normaalisti, sillä tämä toinen normaalin kokoinen vauva ei ilmeisesti mahtunut laskeutumaan ahtaaseen lantiooni lainkaan.

      Tykkää

      1. Marissa sanoo:

        Voi harmi, joskus on kyllä ikävää, ettei näitä tilanteita oikein voida nähdä etukäteen. Olisi sinullekin ollut helpompaa, jos tämä olisi tiedetty etukäteen ja päätös sektiosta olisi tehty aiemmin. Olisit saanut helpomman tien ja lapsesi nopeamman synnyn tähän maailmaan. <3

        Tykkää

    2. Marissa sanoo:

      Hyvin kuvailtu, tajuttomuuden rajamailla siinä monta päivää mentiin kivuissa ja siksi muistikuvat usein niin hatarat. On vain yrittänyt selvitä. <3

      Tykkää

  4. Sanna sanoo:

    Hieno ja tunteellinen kertomus, nämä ovat niin henkikökohtaisia asioita. Omalla kohdalla koin pettymyksen, koska 2 lasta synnyttäneenä molemmilla kerroilla sain vaikeat raskausmyrkytykset, silloin pään valtasi ajatukset juurikin että kropassani on jotain vikaa, vaikkakin toki lapset turvallisesti maailmaan saatiinkin. Molemmista synnytyksistä ja raskausmyrkytyksistä seurasi vielä pitkän ajan jälkeenkin terveysongelmia,joten lapsiluku saa jäädä kahteen ja onnellinen olen kyllä juuri näin 😊

    Tykkää

    1. Marissa sanoo:

      Kiitos Sanna ja vaikka en voi täysin samaistua tunteisiisi kun en ole samaa kokenut, mutta tiedän miten valtava pettymys voi omaan kehoon olla. Joskus se syntyy ihan vääränlaisista asioista, kuten juuri omalla kohdallasi raskausmyrkytys on asia johon ei voi vaikuttaa. Se tulee, jos tulee. Älä syytä itseäsi mistään. <3

      Tykkää

  5. KaislaS sanoo:

    Kipeitäkin tarinoita tarvitaan ja ne ovat yhtä arvokkaita kuin onnistuneet. Myös negatiiviset tunteet kuuluvat positiivisimmankin ihmisen maailmaan. Teit aivan varmasti kaikkesi, eikä synnyttäessä varmasti ole mahdollista tehdä oikein tai väärin – vähiten sitä on kenenkään toisen mahdollista arvioida. Toivottavasti sinä itsekin löydät armollisuuden itseäsi kohtaan, aivan kaikkeen emme voi tässä elämässä kuitenkaan vaikuttaa kovastakaan yrityksestä huolimatta.

    Tykkää

    1. Sonja sanoo:

      Samaistun niin sun fiiliksiisi siitä kuinka pettynyt voikaan olla omaan kroppaansa. Itselläni takana kolme sektiota, kaksi ensimmäistä suunnitellusti vauvojen ollessa perätilassa ja kolmas kiireellinen kun istukka irtosi rv:lla 26+4, tätä ennen lapsivesien meno tasan 26+0 ja kipeitä supistuksia kaksi vuorokautta. Ekan sektion jälkeen en jotenkin osannut olla pettynyt, ajattelin että jos vielä tulen raskaaksi niin pääsen sitten kokemaan alatiesynnytyksen, mutta kun sekin päättyi sektioon niin kyllähän pettymys oli kova. En ole koskaan saanut tuntea sitä, että heti syntymän jälkeen lapsi annettaisi rinnalle. Kolmannen lapsen kohdalla huoli vauvasta oli jotain sellaista mitä ei voi edes kuvailla. Poika oli niin huonossa kunnossa ekat vuorokaudet, että olin varma etten saa häntä syliini kuin kuolleena. Hän oli lopulta viikon ikäinen kun hänet ekaa kertaa nostettiin syliini hengityskoneessa ja kaikkien piuhojen ja letkujen kanssa niin pienenä ja hauraana. Pelko lapsen selviytymisestä oli niin suurta, etten osannut edes silloin surra kesken jäänyttä raskautta ja katastrofaalista synnytystä. Nyt aikaa kuopuksen syntymästä hieman reilu vuosi ja äärettömän raskaan sairaalataipaleen päätyttyä ja pojan voidessa hyvin, olen alkanut käsitellä näitä asioita mielessäni. Olen onnekas, että olen aina raskautunut helposti, mutta kohtuni on sen muotoinen että raskaudet ovat olleet todella vaikeita ja olen joka raskaudessa vuotanut verta kuukausi tolkulla. Nyt tämän kolmannen raskauden jälkeen lääkäri sanoi, että ei missään nimessä suosittele minulle enää yhtään raskautta, että on ollut todella suuri onni matkassa että kaikki on päättynyt näinkin hyvin joka kerta, enkä ole kokenut esimerkiksi yhtäkään keskenmenoa. Suurin tunne on toki kiitollisuus, olen saanut kolme ihanaa lasta. Mutta en voi sille mitään, että katkeruus ajoittain nostaa päätään, kun kuulen voimaannuttavista ja ihanista synnytyksistä täydellisesti menneen raskauden päätteeksi. Nää on tosi henkilökohtaisia asioita, on hienoa että jaat kokemuksesi, varmasti saa moni tästä vertaistukea ja tsemppiä 😊

      Tykkää

      1. Marissa sanoo:

        Voi ei, iso halaus sinulle! Tästä viestistä sain voimaa, jotenkin tuli niin vahvasti sellainen olo, että kun sinä olet kestänyt noin paljon ja vahvana olet selvinnyt ja vieläpä kolmannen lapsen ”tehnyt” niin kyllä munkin pitää selvitä näistä ajatuksista. Olet ollut todella sinnikäs. <3 Enkä usko, että kukaan voi päästä sisään niihin tunteisiin, joita synnytys ja vaikeat raskaudet on sinulle tuoneet. Hurjat kokemukset. Jotenkin ihan hengästyin lukiessa kun mietin kokemuksiasi.

        Ihan varmasti koet suurta kiitollisuutta lapsistasi, vähän sama on itselläni sen suhteen kun tietää ettei raskautuminen ole ollut itsestäänselvyys. Sitä ei halua valittaa turhasta ja jaksaa sinnitellä vaikeinakin hetkinä, kun tietää ettei jokaisella ole käynyt yhtä hyvä tuuri kuin meillä, että lapset ovat syntyneet vastoin kaikki oletuksia. Saa sitä silti joskus olla katkera ja mieli täynnä ankeutta, mutta pääasia että ymmärtää olla kiitollinen kaikesta siitä mitä on saanut. Myös rankat kokemukset ovat tärkeitä, sillä nekin kasvattavat ja opettavat. Ja vahvistavat meitä. <3

        Tykkää

    2. Marissa sanoo:

      Juuri näin, ja synnytys on lähes yksi ainoista asioista joihin todellakaan ei voi itse vaikuttaa. Moneen muuhun asiaan voi asenteella olla suuri merkitys ja omilla valinnoilla. Synnytys on vähän erilainen kokemus. Kiitos kauniista tsempistä <3 <3

      Tykkää

  6. Mia sanoo:

    Tunteellinen tämä kertomus ja olet kyllä todella vahva kun jaksoit noin pitkän ja vaikean synnytyksen! Mulla oli huomattavasti helpompi synnytys, joten en lähde sitä tähän vertaamaan mutta en varmasti olisi itse ollut yhtä sinnikäs kuin sä tässä tilanteessa. Olet varmasti tehnyt parhaasi synnytyksessä ja! Ihana
    kuitenkin lukea kuinka Ville ja sairaalan henkiökunta on ollut tukena vaikka synnytys onkin ollut vaikea. Ja se että olet saanut käydä tätä vaikeaa synnytystä läpi!

    Tykkää

    1. Marissa sanoo:

      Kiitos Mia <3 Ja hei, uskomattomiin asioihin tämä naiskeho pystyy. Uskon, että olisit pystynyt aivan samaa, jos olisi ollut pakko. <3

      Tykkää

  7. Miisa sanoo:

    Voi ❤ Onneksi todella kerrot ääneen. Jotenkin hehkutetaan niin paljon miten synnytys lähtee liikkeelle kuinka se etenee ja mainitaan melkein pikku präntillä vain niistä tapauksista, jos edes mainitaan, jotka eivät menekään ihan normien mukaan. Itsellä on ollut helpot tuohon verrattuna, mutta korvat ja silmät olen pitänyt auki jo ennen ensimmäistä lastani eli en olettanut kaiken menevän tottakai hyvin.
    Ystäväni synnytti 3päivää ja joutui hätäsektioon esikoisen kanssa ja hänenkin mieli meni niin maahan, että sain mennä katsomaan vauvaa vasta 3kk ikäisenä ja ystäväni itki pahaa oloa, joka lähti siitä synnärin pettymyksestä. Mutta hän sai toisen lapsen kanssa kokea luonnollisen synnytyksen ja itku tuli itsellekin toisen onnesta :)
    Itseäni ärsyttää kun jotkut vertailevat kenellä on ollut kipuja enemmän.
    2 tuttavaa oli saanut esikoisen ja näimme juhlissa.
    Itse pelkään TODELLA selkäpiikkejä. Olen ollut vain ilokaasun ja PCB puudutteiden avulla synnytyksissä ja kun lääkärit ovat kolmannen kerran uhanneet laittaa selkäänpiikin, on vauvat (kuin ihmeellä) syntyneet.
    No juteltiin näiden tuoreiden äitien kanssa ja toinen sanoi, että hänellä oli niiiin kamalat kivut, että vain spinaali auttoi. Vastasin, että itse en voi ottaa selkään koska pelkään sitä niin paljon eli kyllä on tuntunut pitkältä se aika itselläkin niissä kivuissa. Sitten tämä toinen tuore äiti tulee sanomaan ”Kyllä minäkin pelkään selkäpiikkejä kuollakseni, mutta kun on OIKEAT synnytyskivut ne pelot unohtuvat.” Yritin selittää, että kyllä mä kiemurtelen ja itken kivusta itsekin. Mutta ei kuulemma, kun selkäpiikki OIKEAN kivun kertoo. Tuli mieleen vaan tosta sun tyylistä, ettei sun kipua välttämättä oteta tosissaan, kun et näytä sitä. Vähä sama tässä. Eihän sitä voi mitenkään kukaan tietää koskaan mitä toinen tuntee. Jokaisen kroppa saman prosessin käy, mutta erilailla ja siksi kilpailu kuka kestää eniten tai kuka on kärsinyt eniten on kamalaa.
    On ihailtavaa miten sä rankoista kokemuksista huolimatta jaksat olla yleensä aina positiivinen ja et ikinä vertaile negatiivisesti ihmisiä. Ja siksi tämä sun tekstikin on niin hyvin kirjoittettu.
    Puhut omista tuntemuksista viisaasti, et huomiota hakien tai ainakin mulle se ei tuonut sellaista oloa.
    Sulla on 2 aarretta ja ihana elämä. Kiitos kun jaat murusia siitä ja viisauksiasi meille.

    Tykkää

    1. Emmi sanoo:

      Hei, ja kiitos tunteikkaasta kirjoituksesta! Sain siitä hyviä ajatuksia oman synnytykseni käsittelyyn.

      Oma ensimmäinen synnytykseni 8kk sitten päättyi kiirelliseen sektioon 5vrk supistusten alkamisen jälkeen. Vaikka järkeilen, että tein kaiken minkä pystyin ja vauva ei alakautta jostain syystä suostunut syntymään, silti olen ajoittain pettynyt itseeni ja kehooni. Mietin, miten olinkaan niin naivi että ajattelin hyvällä asenteella ja rauhallisella hengityksellä saavani hyvän synnytyksen, heh.

      Olet kyllä tehnyt uskomattoman suorituksen! Minusta ei siihen taitaisi olla ja olenkin alkanut miettiä, että jos toinen lapsi meille vielä suodaan ja synnytys käynnistyy yhtä hitaasti, asetan itselleni jonkin takarajan jonka jälkeen haluan sektion. Minulla pitkä synnytys ja sektio valitettavasti vaikuttivat ensimmäisinä viikkoina vauvan kanssa olemiseen, ja tämä harmittaa ehkä eniten.

      Tykkää

      1. Marissa sanoo:

        Ymmärrän tunteesi ja olen kuullut, että joskus sektiosta paraneminen kestää pitkään. Itselläni on siinä mielessä ollut todella hyvä tuuri, että olen parantunut nopeasti kummastakin synnytyksestä ja päässyt heti liikkeelle. Helpottanut suunnattomasti arkea ja vauvan hoitoa. Voin siis vain kuvitella oman fiiliksesi, kun keho ei anna periksi ja ei voi edes vauvaa hoitaa kaikissa voimissaan. <3

        Kiitos viestistäsi, kauniita sanoja. <3

        Tykkää

    2. Marissa sanoo:

      Voi kiitos, ihana viesti. <3 Se on juurikin näin, koskaan ei voi oikein verrata toisen kipua omaansa. Toisaalta samalla jos itse esimerkiksi kuulen jonkun tosi rankoista kokemuksista ja vaikeuksista elämässä, tuntuvat usein ne omat vaikeudet hetkellisesti helpoilta. Saan siis aina voimaa toisista siinä mielessä, kun saan tietää että itselläni on oikeastaan ollut aika helppoa monessakin suhteessa. Tiedän, että tämä ei kaikilla toimi, mutta itselläni onneksi toimii. <3 :)

      Kovat kokemukset myös sullakin, ei voi kukaan päästä sinun kipusi sisään vain kuuntelemalla. Yritetään ymmärtää toisiamme enemmän ja arvostelematta sitä toisen kokemusta. Paljon voimia sinulle ja kiitos kauniista sanoista. <3

      Tykkää

  8. Mia sanoo:

    Kyyneleet silmissä luin kokemuksestasi. Voimia muistojen kantamiseen.

    Kiitos kun jaat rakkaudentäyteistä arkeanne. Meillä tytöt 3 ja 5 v, ja kuopuksen vauvavuosi oli itselleni rankka. Sinun postaustesi avulla on helpompaa muistella myös niitä hyviä hetkiä, joita vuoteen myös onneksi mahtui.

    Tykkää

    1. Marissa sanoo:

      Kiitos Mia <3

      Tykkää

  9. Laura sanoo:

    Kiitos kun jaoit kokemuksesi, ystäväni tämän linkkasi minulle ja olen samaa mieltä kuin muut – kirjoituksestasi on suuri apu. Luin myös edellisen kokemuksesi, olet käynyt läpi paljon! Vahva olet. Harva voi kuvitella mitä olet joutunut kokemaan, monella kun supistukset eivät välttämättä edes juuri tunnu ennen kuin jo ovat synnytyssalissa. Tiedän paremmin kuin hyvin mitä on kärsiä päiviä ja olla niin kipeänä.

    Jäin miettimään että olisiko sinun kannattanut mennä heti sairaalaan silti vaikka sieltä ei osattu auttaa? Sanon tämän siis vain nyt hyvällä, en minään ilkeilynä. Kun moni menee sairaalaan jo heti vaikka kivut olisivat alkaneet hetki sitten. Sinä odotit päiviä. Mietin vain jos olisit saanut apua nopeammin esim käynnistyksen niin olisitko jaksanut paremmin? Keho olisi ollut rennompi? Eteneminen nopeampaa? Nämä vain ajauksiksi. Ei pahalla <3

    Olen käynyt läpi yhden vaikea synnytyksen joka jätti traumat, siinä on vähän samaa kuin sinulla. Tyttäreni vielä joutui kaiken päälle tarkkailuun kun oli huonossa kunnossa. Se oli stressaavaa, tosin itse en joutunut nukutetuksi ja pysyin järjissäni. Olisi kamalaa joutua odottamaan että saa nähdä syntyvän lapsen. Kauhea ajatuskin!

    Olen myös saanut kokea paljon samaa kuin sinä ja joskus joutunut sanomaan takaisin tosi ikävästi. Moni kokee tarvetta arvostella synnytyskokemustani ja kertovat juuri näitä vinkkejä miten selviäisi paremmin sitten ensi kerralla. Tuntuu nöyryytykseltä kun joku jolla on ollut todella helppoa, kertoo miten kannattaisi ensi kerralla tehdä… tehnyt niin pahaa. Siksi en kokemuksista juurikaan puhu.

    Kiitos näistä sanoista, sain sinusta voimaa. En ole tunteideni kanssa yksin, minulla tosin on enemmän työtä vielä näiden selvittämisessä <3

    Tykkää

    1. Marissa sanoo:

      Moi Laura ja kiitos <3 Tuntuu kuin olisit ymmärtänyt tunteeni todella hyvin ja sen, miten joskus ihmisten "avuliaat" kommentit voivat satuttaa. Se on varmaan vähän sama kuin lapseton ihminen neuvoisi sellaista, jolla on lapsia. Harvoin sitä tietää mitä toisen kokemus on, jos ei ole kokenut samaa. Asioita voi kyllä lukea ja opetella kirjoista, mutta oikea elämä on oikeaa elämää. Helppoa se on huudella vieraisiin pöytiin, mutta että itse istuisi siihen pöytään, niin eri asia. Meidän täytyy vain kuunnella ja olla itse hiljaa, antaa heidän neuvoa. Ja samalla toivoa, että he eivät joudun kokemaan samaa kuin me. ainakaan itse en nimittäin toivo omia kokemuksiani kenellekään muulle. <3

      Tuo oli hyvä kysymys sinulta ja instassa itseasiassa moni kysyi vähän samaa. En tiedä vastausta, mutta ehkä siitä syystä en mennyt sairaalaan kun kiellettiin. :D Tai siis kun ohje on aina se, että niin kauan kun pystyt olla kotona ja kun supistukset ovat yli 5 min niin turha tulla sairaalaan. Siispä sinnittelin ja odotin. Tiedän myös, että pitäisi valittaa enemmän ja olla rehellinen kivuistaan, eikä sinnitellä liikaa. Sain myös ohjeeksi, että jos vielä tulen raskaaksi, niin pitäisi heti tulla sairaalaan kun kivut alkavat, jotta voidaan heti toimia. En silti ole ihan varma, että saisinko sairaalasta siltikään apua, pelkään että kuitenkin minut käännytettäisiin kotiin vielä päiviksi. Enkä sitä enää kestäisi. Niitä kipuja on vaikea kuvailla ja sitä koko kokemusta. En enää tiedä pystynkö samaan.

      Ja hei, minäkin jo anoin keskellä synnytystä sektiota mutta eipä sitä saatu. Onneksi mua tsempattiin ja jaksoin loppuun, tärkeä osa omaa kokemusta on se, että sain kokea alatiesynnytyksen. Upea kokemus saada heti oma lapsi syliin. <3

      Kiitos kovasti vertaistuesta, on ihanaa edes lyhyesti vaihtaa ajatuksia teidän kanssa, jotka todella ymmärrätte. <3

      Tykkää

  10. Linda sanoo:

    Kiitos kun jaoit tämän tarinan. ❤ Mielestäni kertomuksesi kuvaa hienosti mielen ja kehon suhdetta. Onhan ymmärrettävää, että kun naisen vartalo kasvattaa sisällään kaikista kalleimman aarteen – uuden elämän, ja miten paljon me naiset pelkäämme että kehomme ei tähän tehtävistä suurimpaan pysty. Ajattelen että kokemukset, näin rankatkin, ovat yksittäisiä tapahtumia, mutta ne omat pelot ja traumat syntyvät vielä syvemmistä asetelmista mikä saa yksittäiset kokemukset tuntumaan vielä pahemmilta. Ulkopuolinen ihminen, joka ei ymmärrä niitä syvimpiä pelkoja tapahtumien taustalla, ei voi ymmärtää myöskään näitä kokemuksia.

    Itsellä jo näin raskausaikana muutokset kuten huonovointisuus, väsymys ja voimattomuus luovat mieleen valtavan epäilyksen siitä, että kuinka ihmeessä tällaisesta kropasta voidaan saada maailmaan terve lapsi. On lohdullista kuulla, että muillakin usko omaan kehoon näin suuren tehtävän edessä huojuu, ja lopputuloksena voi silti olla kaksi tervettä, ihanaa lasta. Onnittelut vielä heistä. 💓😊 Ja uskomaton tuo sun oma tsemppi noin sietämättömän tilanteen keskellä!

    Tykkää

    1. Marissa sanoo:

      Kiitos ihanasta viestistä, jotenkin todella tsemppaaava! Toivotan sulle paljon hyviä hetkiä raskauden parissa ja vaikuttaa siltä, että hyvä asenne sulla on ainakin matkassa. Voimia ja positiivista energiaa mukaan synnytykseesi, ja toivottavasti saat sellaisen voimaannuttavan synnytyksen mistä paljon puhutaan. <3 <3

      Tykkää

  11. Linda sanoo:

    Hei Marissa,
    Olen reilun vuoden seurannut somessa sinua sekä blogia käynyt lueskelemassa.
    Voin todella hyvin samaistua tekstiisi, kyyneleet poskilla luin tätä. Teit todella ison työn, en voi kuin ihailla sinnikkyyttäsi. Toivoisin että itsestäni olisi vielä joskus synnyttämään alateitse.
    Meidän esikoinen syntyi myös kiireellisellä sektiolla 3vrk synnytyksen jälkeen, joka ei edennyt. Olin auki enimmillään 3cm, kuume nousi ja lapsivesi muuttui lopulta ruskeaksi. Loppujen lopuksi tyttö oli syntyessään eloton, onneksi saatiin hyvää hoitoa teholla ja kaikki päättyi lopulta hyvin. Alkuun huoli lapsesta valtasi mielen mutta myöhemmin pettymys omaa kehoa ja sen toimimattomuutta kohtaan on nostanut päätään. Sitä pyörittelee päässään onko valmis enää koskaan synnyttämään, pelkää sekä itsensä että lapsen terveyden puolesta. Lähdin synnyttämään avoimella ja positiivisella asenteella, mutta kokemus siitä oli kaikkea muuta kuin positiivinen.

    Tykkää

    1. Marissa sanoo:

      Voi että, toivon että joskus vielä olet. <3 Muistathan keskutella näistä asioista läheisille ja jos pelkoja on, niin neuvolasta saa aina aikaa keskustella lääkärien kanssa. Itseäni se on ainakin helpottanut kun on kuullut heiltä faktat siihen, ettei itse ole tehnyt mitään väärin ja ovat vain tsempanneet miten hyvin on jaksanut kovan koitoksen. Harva tietää mitä on kipuilla päiviä ja vieläpä tuo sinun tilanteesi jossa lapsi syntyy kriittisessä tilassa. En voi edes kuvitella. <3 Iso halaus sinulle ja kovasti toivon, että pääset omista traumoistasi yli. Ei se meidän positiivinen asenne aina riitä ja vaikka samalla ajatuksella lähdin itsekin synnyttämään kummallakin kertaa, niin huonosti silti kävi. Ehkä silti ilman sitä asennetta olisi käynyt huonommin? <3

      Tykkää

  12. Meri sanoo:

    Kiitos kun kirjoitit synnytyksestäsi. Hyvin vähän tulee vastaan näin samaistuttavia tarinoita! Synnytin itse tammikuussa esikoiseni – supistukset alkoivat tiistai-iltana ja tyttö syntyi lauantaina aamuyöllä. Samaistun vahvasti kuvailemaasi univajeeseen ja siihen epätoivoon, kun on jo kaikkensa antanut ja kivut jatkuu vaan vaikkei enää jaksaisi. Toiveenani oli lääkkeetön synnytys mutta vuorokausien valvomisen ja synnyttämisen jälkeen päädyin järkyttävien kipujen aikaan anelemaan paraservikaalipuudutetta ja ilokaasua sekä kipupiikkiä, jotta saisin nukutuksi edes tunnin. Pettymys omaan kroppaan on valtava, vaikka olen saanut synnyttää perusterveen vauvan alateitse ilman selkäpuudutteita. Vaikka olen tästä onnellinen, mietin paljon synnytyksen kulkua ja miksi minun kohdallani kivut ja valvominen olivat niin pahat, että ne veivät järjen ja kaiken toimintakyvyn. Valmistauduin synnytykseen fyysisesti ja henkisesti todella hyvin, joten erityisen vaikeaa on lukea kertomuksia, jossa moni saa ”unelmiensa synnytyksen” sen pahemmin valmistautumatta. Toivon, että aika auttaa käsittelemään näitä pettymyksen ja katkeruuden tunteita ja joskus olisin valmis uuteen synnytykseen. Tsemppiä sulle ajatus työhön! Tärkeintä on lopputulos.<3

    Tykkää

    1. Viktoria Hautala sanoo:

      Moikka! Olen seurannut sinua 2016 vuodesta lähtien, silloin kun odotit esikoista ( minä olin myös raskaana esikoisen kanssa) . Olet mielenkiintoinen persoona, hyvin positiivinen sekä elän samanlaista elämänvaihetta kun sinä tällähetkellä, ainoastaan tyttösi on 2kk vanhempi minun vauvaa:). Olet kyllä sissi, miten hyvin kuitenkin jaksoit toisen synnytyksen! 💪Vaikka kesti synnytys kauan, sinä onnistuit synnyttämään alateitse!❤
      Me ollaan erinlaisia, kropaltaan, sekä joka raskaus/synnytys on erinlainen sekä ainutlaatuinen kokemus! Itselläni oli todella raskas esikoisen synnytys , kesti 9h synnytys, leikattiin alakerta, ponnistusvaihe kesti 50min, imukuppi oli apuna ( lääkäri käytti sitä ) kun ponnistin , otin epiduraalin 2 kertaa , olin ihan tunnoton! Mutta jostain sain ”hullut voimat” sain ponnistettuu poikani tähän maailmaan, painoi 3960g melkein 4kg 😳. Mieheni toimi kätilönä ( koska oli kätilö pulaa, 1 kätilö vain) mieheni sai traumat sekä minä myös ja pelon päälle miten käy toisen lapsen kohdalla!
      Tyttöni synnytys oli todellakin nopea , kesti 4,5h vain, ja luomuna synnytin , käytin ilokaasua pari imua mikä ei tehonnut! Kestin kivut paremmin, ja keskityin hengitykseen joka supistuksen kohdalla ( se auttoi minua) minulla oli todellakin voimaannuttava ja hengellinen synnytys, tunsin miten tyttö syntyi tähän maailmaan! Oli kyllä liian nopea , kohtu ei kerennyt mukaan koko touhuun, vuodin verta 2h synnytyksen jälkeen ja annettiin tippapussi. Mieheni piti kädestä kiinni ja oli tukena koko synnytyksen aikana, oli 2 kätilöä synnytyksessä mukana, aivan loistavaa henkilökuntaa. Hyvinkäällä synnytin! Esikoisen kohdalla , espoon jorvissa( missä sain traumat enkä tykännyt henkilökunnasta). Jos joskus vielä haluaa iltatähden niin miten on kolmas synnytys 😳! Uskon siihen että, on emmän kokenut joka kerta synnytyksen jälkeen, osaa toimia paljon paremmin, sekä kuuntelee omaan kehoa ja ennen kaikkia hengitys on tärkeä koko prosessissa! Vähän sekavasti kirjoitin , toivon et saat jotain tolkkuu kommentistani! Kirjoittelen todella harvoin mihinkään ….. 🤭

      Tykkää

      1. Marissa sanoo:

        Mikä kokemus sielläkin! <3 En voi edes kuvitella tilannettasi, kun en ole paikalla ollut. Miehellsi varmasti myös todella kasvattava ja rankka kokemus, ei varmasti odottanut tällaista.

        Kyllä, oli erittäin tärkeää jatkuvasti keskittyä hengittämään ja ottamaan supistukset vastaan. Sitä ehdinkin aika monta päivää ja yötä tehdä, eli todella tietää ainakin miten hengitettään syvään :D Voimaannuttavaksi sitä ei silti lopulta voinut kokea, kun vei niin kaikki mehut ja olit todella rankkaa. Silti ihana kuulla, että se on sitä muilla. Tottakai se harmittaa, ettei itse kokenut samoin, mutta silti olen onnellinen jokaisen muun puolesta joka synnytyksen on kokenut erilaisena. <3

        Kiitos viestistäsi kovasti. <3

        Tykkää

    2. Marissa sanoo:

      Voi, pystyn niin hyvin ymmärtämään tunteesi. <3 Itselleni oli myös ekassa synnytyksessä se ajatus, että ilman lääkkeitä on pärjättävä, mutta sen kokemuksen kautta ymmärsin ettei se ole järkevää tai mahdollista jokaiselle. Lääkkeet kun myös rentouttavat ja yleensä auttavat kehoa jaksamaan synnytyksen läpi. No, eivät ole sitä tosin tehneet kunnolla omalla kohdallani, mutta tärkeintä että lapset ovat syntyneen ja vieläpä terveinä! <3

      Kiitos viestistä ja vertaistuesta, todellakin pystyn ymmärtämään kipusi ja tunteesi. Olet kokenut kovia. <3

      Tykkää

  13. Rokokoo sanoo:

    En yleensä koskaan kommentoi blogeihin, mutta tämän kirjoituksesi aihe on pyörinyt mielessäni usein. Itse olen myös synnyttänyt kahdesti, 06/14 ja 10/18. Ensimmäinen synnytys päättyi kolmen vuorokauden tuskaisen yrittämisen jälkeen kiireelliseen sektioon, toinen lapseni syntyi 32 tunnin jälkeen alateitse ja sitä seurasi henkeä uhkaava massiivinen verenvuoto. Koin ensimmäisen synnytykseni jälkeen samaa kuin sinä; syytin itseäni ja omaa ”epäonnistunutta” kehoani, mietin mitä olisin voinut tehdä toisin. Toisen synnytyksen jälkeen olin äärimmäisen kiitollinen ja poistuin synnytyssairaalasta onnellisena terve vauva kainalossa. Miksi näin?

    Uskaltaisin väittää että nykyisin vallalla oleva ”luonnollisen” synnyttämisen (natural birthing) trendi liittyy asiaan merkittävästi. Moni synnyttäjä tänä päivänä valmistautuu synnytykseen huolella, käy jonkin sortin synnytysjoogan, opiskelee synnytyksen fysiologiaa ja törmää todennäköisesti moniin väittämiin (yes, i’m talking about you internet) siitä kuinka ”naisen keho on viisas” ja että synnyttämisen medikalisointi aiheuttaa jos jonkinsortin kompikaatioita sen lääkkeettömän orgastisen allassynnytyksen sijaan.

    Mutta sitten se tosimaailma. Ei naisen keho ole ”viisas”. Huonosti supistavaa kohtua ei hengitysharjoituksilla voimisteta. Kohtutulehdusta ei rentoutusharjoituksilla paranneta. Fakta on että synnyttämiseen liittyy usein komplikaatioita ja siihen menehtyy edelleen kehittymättömissä maissa naisia (ja lapsia) päivittäin – verenvuoto on synnytykseen liittyvien embolioiden jälkeen toiseksi yleisin äitikuolleisuuden syy yhdessä raskaudenaikaisten laskimokomplikaatioiden kanssa.

    Suomessa joka viides ensisynnyttäjistä synnyttää sektiolla, ja näistä puolet on suunnittelemattomia. Esimerkiksi Naistenklinikalla syntyi vuonna 2018 lähes 9000 vauvaa, noin joka toinen näistä oli ensisynnyttäjä. Eli nopean laskutoimituksen mukaan viime vuonna pelkästään naikkarilta kotiutui vauvan kanssa 450 naista, joiden synnytys oli päättynyt suunnittelemattomaan sektioon. Aika monta mahdollista synnytyspettymystä, jos tavoitteena on ollut voimaannuttava, ”luonnollinen” synnytyskokemus.

    Tämänkin kirjoituksen kommenttiosiota lukiessa huomaa että näiden ajatusten ja tunteiden kanssa todella painii moni. Moni sellainenkin, jonka synnytys on sujunut ilman suurempia kompikaatioita, mutta on päädytty käyttämään kivunlievitystä tai vaikka leikattu eppari, kokee synnytyspettymyksen. Tutkimuksisssa onkin havaittu että ne naiset, jotka ovat valmistautuneet synnyttämään ilman kivunlievitystä ja siihen synnytyksen aikana päätyvät ovat suuremmassa riskissä sairastua synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Siis mitä, ei näin!

    Jokainen synnytys on erilainen, eikä toinen ole toista parempi. Kipulääkityksen käyttö synnytyksessä ei tee kenestäkään epäonnistujaa, ja jokainen joka sanoo niin ja tekee sillä vielä voittoa, ei halua naisten tai lasten parasta. Oli se sitten doula, kotilo tai hypnosynnytysohjaaja joka niin väittää, mutta kivunlievityksen parjaaminen ei ole mitään muuta kuin piilotettua misogyniaa ja itsensä nostamista jalustalle.

    Itselläni kävi toista lasta odottaessa niin onnekkaasti, että sain koulutettujen ammattilaisten tukea ja tutkittua tietoa synnytykseen valmistautuessani. Vaikka synnytykseni ei todellakaan edennyt minkään oppikirjan mukaan, en pitänyt sitä – tai kehoani – mitenkään epäonnistuneena. Päinvastoin, synnytykseni oli mallikirjaesimerkki modernin lääketieteen saavutuksista ja olin todellakin kiitollinen että sain kotiutua terveen tyttären kanssa ihan omin jaloin kotiin tietäen että hyvissä käsissä oltiin. Sain samalla myös mielenrauhan ensimmäisen synnytykseni kanssa. Siinäkään en epäonnistunut, siinäkään en olisi voinut tehdä mitään toisin tai paremmin ja siitäkin sain lahjaksi upean tyttären.

    Vähän korkeintaan hävettää että harhauduin kuuntelemaan kokemusasiantuntijoita faktatiedon sijaan, mutta hyvä oppi toisaalta sekin. Nykyään osaan paljon taitavammin tunnistaa mahdolliset puoskarit ja huuhaatiedon tutkitun tiedon joukosta. Neuvolasysteemille tästä ehkä palautetta – kunnollisia synnytysvalmennuksia tarvitaan.

    Tykkää

    1. Marissa sanoo:

      Kiitos kun jaoit kokemuksesi ja toivon, että moni lukee viestisi kannustimena ja oppina siihen, että harvoin kaikki menee oppikirjan mukaan. Ehkä hieman vierastin sävyä kirjotuksessasi joka toi olon, että on väärin kokea epäonnistumista tai olevansa jollain tapaa huonompi. Tunteilleen kun harva voi mitään, ja niitä tunteita ja ajatuksia pitää työstää jotta niitä ymmärtää meistä jokainen paremmin. Voihan olla toki ettet tätä tarkoittanut, mutta sellainen olo hieman tuli. On myös usein todella vaikeaa päästä toisen kokeman tunteen sisällä tai siihen kipuun, jonka esimerkiksi itse viikon aikana koin. Niitä kun ei voi sanoiksi muodostaa, eikä niitä kipuja helpota se tieto, että joku muu on kokenut melkein saman kuin sinä itse. Vertaistukena se on tärkeää ja ihanaa, kun tietää ettei ole tunteidensa kanssa yksin. <3 :)

      Ihanaa, että toinen synnytyksesi meni helpommin kuin ensimmäinen. Iselläni se taas oli jopa vaikeampi ja kivut kestivät edellistäkin pidempään, päiviä. 30 tuntia oli lopussa sairaalassa vain piste iin päälle. Onneksi tärkein asia on terve lapsi ja se, että hyvällä kunnolla selvisin koitoksesta loppuun saakka. Kuulema heikommalla kunnolla olisi mennyt nopeammin sektioksi, jos en olisi pystynyt jatkamaan. Jostain siis voi ainakin olla tyytyväinen, eli hyvän peruskunnon ylläpidosta. <3 :)

      Kiitos viestistäsi kovasti ja hienoa tosiaan, että olet ymmärtänyt miten upea naiskeho ja sen voimat ovat. <3 :)

      Tykkää

      1. Rokokoo sanoo:

        Voi ei, tarkoitukseni ei todellakaan ollut väittää, että on väärin kokea pettymystä. Olen vain tosi harmissani siitä, että niin moni joutuu nykyään painimaan noiden samojen, vaikeiden tunteiden kanssa kun se olisi vältettävissä. Ei ole hyvää synnyttäjää tai huonoa synnyttäjää. On vain synnyttäjiä ja erilaisia synnytyksiä. Synnytyksen kulkua ei voi kukaan tietää etukäteen, eikä sitä voi harjoitella. Se että jonkun synnytyksessä on joku rentoutustekniikka pelittänyt kertoo se vain siitä, että kyseinen nainen oli onnekas tapaus – ei siitä että se oli se tekniikka joka toimi. Tai että sen naisen keho olisi jotenkin parempi tai arvokkaampi. Toisten kohdalle osuu ne vaikeat synnytykset, ja sille ei vaan voi mitään. Paitsi olla kiitollinen että asutaan Suomessa, sillä meillä vastasyntyneet ja synnyttäjät ovat lähes kaikilla mittareilla mitattuna kärkisijoilla maailmassa

        Myös minulla siis se toka synnytys oli paljon, paljon vaikeampi tapaus, siinä melkein menehdyin lopuksi. Olin myös toisen synnytyksen jälkeen fyysisesti tosi paljon huonommassa hapessa kuin sektion jälkeen. Mutta pointtini olikin se, että miksen kokenut samanlaista pettymystä tällä kertaa johtui siltä, että nyt onnistuneen synnytyksen mittari olikin se, että selviäisin siitä lapseni kanssa ehjin nahoin kotiin. Ei nopea synnytys, ei lääkkeetön kivunlievitys, ei orgastinen vesisynnytys, ei edes alatiesynnytys. Vaan terve äiti ja vauva.

        Toivonkin täydestä sydämestäni kaikille synnyttäneille ja synnyttämään meneville armollisuutta itseään kohtaan, se aika vauvan kanssa on jo tarpeeksi myllertävää ilman synnytyspettymystäkin.

        Tykkää

  14. Maija sanoo:

    Oi Marissa <3 pakko kommentoida, teit ihan mielettömän työn tuossa synnytyksessä! Itselläni kaksi täysin erilaista synnytystä takana, ensimmäisessä avautuminen kesti toista vuorokautta ja ponnistaminen yli tunnin. Toisessa avautuminen 1,5 h ja ponnistus 10 min. En tehnyt mitään mielestäni eri tavalla, enkä itse usko että kauheasti voi synnytyksen etenemiseen omalla toiminnalla vaikuttaa. Tässä jälkimmäisessä kivut olivat aivan järkyttävät, onnekseni se tosiaan oli nopea. Tosiaan, kuten joku aiemminkin totesi, täytyy ihailla sinnikkyyttäsi kun oot noita kipuja noin kauan jaksanut. Äidin rakkaus on mieletön voimavara, oot tehnyt ihanan työn teidän perheelle raskauksissa ja synnytyksissä! Kommentoit ettei sinua ole luotu synnyttämään. Sellainenkin näkökulma voisi olla, että äidin rakkaus sinussa päätti jaksaa, se voisi kieliä siitä että sinut todellakin on luotu synnyttämään <3 -Maija

    Tykkää

  15. LM sanoo:

    Luin nyt vasta kertomuksesi ja oli pakko kertoa omastani.
    Itsellä supistukset alkoivat ke-to välisenä yönä talvella 2018. Supistusten välit olivat harmittavasti 10-15min ,joten alan ammattilaisena tiesin ettei synnytys ole käynnissä. Supistukset olivat kuitenkin alusta asti niin kipeitä, että niiden tullessa oli pakko pysäyttää omat touhut ja vain hengittää. Näin meni päiviä ja unenpuute kasvoi. Pahinta oli, kun käydessäni makuulle supistukset tulivat heti 10min välein, mutta pystyssä ja liikkeellä ollessa väli oli n. 15-20min. Yöt meni hiljaa itkien etten herättänyt miestä tai esikoista. Yritin löytää asentoa tai pyöriä jumppapallolla. Suihkusta tai panadolista ei ollut apuja. Jossain vaiheessa unenpuute oli niin paha, että olin varma ettei vauvaa ole olemassa ja joudun elämään kipujen ja unettomuuden kanssa loppu elämän.
    Lopulta viikon päästä supistusten alusta ke-to yönä supistukset alkoivat tulla tasaisesti 4min välein. Kun sitä oli jatkunut useamman tunnin soitin sairaalaan ja saimme luvan tulla. Koko matkan olin varma että supistukset vielä loppuvat enkä suostunut ottamaan mukaan edes omaa sairaalakassia (eihän sitä vauvaa edes ollut) 😅 sairaalassa olin kuitenkin 4cm auki ja sain heti epiduraalin. Sen jälkeen sain autuaan hetken lepoa. N. 1,5h epiduraalista olin täysin auki ja sain ponnistettua vauvan maailmaan 15minuutissa. Tämä tapahtui torstai aamuna. Synnytyksen loppu oli hienointa mitä olen kokenut (esikoinen syntyi kiireellisellä sektiolla)! Ja se voiman tunne oli mahtava! Kuitenkin sitä edeltävä viikko oli hirveintä aikaa elämässäni. Tiedän siis täysin mitä olet joutunut kestämään. Itse koen, että kipujen kanssa pärjäsin kohtalaisesti, mutta unenpuute sai pään ja psyykkeen täysin sekaisi.
    Luin kerran erään lääkärin kirjoittaneen, että synnytyksen latenssi vaihe kestää normaalisti useita tunteja, jopa päiviä. Jollain harvoilla se kuitenkin voi kestää viikon.
    Ihana kuulua tällaiseen harvaan ja valittuun joukkoon 😁

    Tykkää

Kaunis kiitos kommentistasi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

%d bloggers like this: