Liian täysi kuppi kädessä kohti sohvaa, sipsutan varovasti varoen läikyttämästä sitä vaalealle matolle. Kainalossani tietokone. Kolme muuta tämän kodin asukasta tuhisevat sängyissään, kello on vielä vähän. Onnistuin livahtamaan kahden lapsen välistä keittiöön, he jäivät kasvot täynnä rauhaa ja unia yläkertaan koisimaan. Kahvinenä alkoi herättelemään jo aikaisin ja ajattelin, että voisin kutsua sinutkin tälle aamulle tähän hetkeeni mukaan. Tervetuloa hei siis kahville tänään kanssani. Niin, mun syntymäpäiväkahville katsos!

Tuttuun tapaan taas täällä blogin ääressä heti aamusta. Muistatko sinä vielä ne vuodet, kun täältä löytyi lähes joka aamu uusi juttu luettavaksi? Heh, onpa siitä jo ikuisuus aikaa, siltä se ainakin tuntuu. Niin ihania muistoja nekin hetket. Kun jokaisena aamuna istuin kahvikupin kanssa kirjoittamaan. Ville nukkui usein vieressäni ja onnellisena kuunteli naputustani aamun aikaisina tunteina. Nykyään kai kuuntelee enemmän suustani karkaavaa naputusta. Haha, no ei. Toivottavasti sentään ei. ;)

Kiitos kun heti kysyit, mutta ei, ei ole tarkoitus nyt sen kummemmpin juhlia tällä kertaa. Ei tarvitse pystyttää vastaanottoa ja levittää punaista mattoa ovelle. Ihan riittää kuulkaa onnittelu puhelun tai vaikka viestin muodossa tälle tiistaille. Kotona jo tämä rauhaisa aamu kahvin kanssa on enemmän kuin hyvä. Vaikka vähän pettyneenä Ville katseli hetki sitten kun nousin sängystä ylös ja kysyi, että enhän varmasti haluaisi kahvia sänkyyn? Hymyilin ja kerroin, että ei tällä kertaa. Nukkukaa te muut vaan. Parempi on nukkua, kun kerrankin on rauhallinen aamu ja lapsille uni maistuu. Se kun ei tässä talossa ole se tavallisin tapa herätä uuteen päivään. Ehkäpä tämä oli siis lapsiltani lahja tähän syntymäpäivään, kun sain herätä rauhassa yksin? Kiitos, ihanasti ajateltu!

Eilen oli hyvä päivä juhlia viimeistä päivää 30 vuotiaana. Niin, sitä eilen juhlittiin, koska eikö aina ole hyvä syy juhlia? Se on kai yksi motoistani tässä elämässä. Aina voi juhlia ja pienestäkin pitää iloita. Mielessäni kävin keskustelua itseni kanssa viimeisestä vuodesta ja siitä, miten paljon hyvää siinä on ollut. Aurinko paistoi, oli helteisen lämmin. Lasten kanssa meillä oli hyvä päivä, vietettiin vielä kaunis ilta ystävien kanssa maauimalassa. Illalla olivat jo ysiltä kumpikin lapsista unilla, joten käytin aikaani kirjoittamiseen. Kirjoitin ajatuksiani ylös siitä, miltä viimeinen vuosi on tuntunut. Miltä tämä ikä tuntuu? Mitä on tapahtunut, mitä voisi ensi vuonna tapahtua? Samoja asioita olin ehtinyt päivän aikana pohtia, nyt ne oli saatava mielestä talteen koneelle. Ajatukset pitää aina purkaa, sanoiksi tai kuviksi.

Odotuksia ei ole tälle nyt alkavalle vuodelle, mutta toiveita tottakai pitkä lista. Ja kuten on jo aiemmat 30 vuotta näyttäneet, niin usein ne toiveet myös toteutuvat, kun niistä kirjoittaa itselleen ylös tai jopa uskaltaa ne sanoa ääneen. Koen että elämäni on ollut kaikinpuolin todella kokemuksista rikas ja sellaisena se tulee ihan varmasti jatkumaan. Enkä puhu vain hyvistä kokemuksista, vaan kyllähän kymmenien hyvien juttujen väliin aina jotain ikävääkin mahtuu. Tasapaino säilyy kaikessa, yritettiin me mitä tahansa. Ajoittain mieltä raastavia kokemuksia, ajoittain mieltä ylentäviä. Niin ja siis rauhaa ja rakkautta kai eniten toivon tälle tulevalle vuodelle, jos jotkut kaksi sanaa pitäisi tähän nyt kertoa. Niitä ihan varmasti tulen saamaan. <3

Arvasit ihan oikein, mulla ei ole pahemmin syntynyt iästä minkäänlaisia negatiivisia tuntemuksia. Ei kriisejä, ei pahaa oloa. Nuorempana taisin kärsiä jo omat kriisini, joten mieluiten elän ilman turhaa hässäkkää yhtään mistään ja nautin tästä elämän vuoristoradasta ja sen kauniista maisemista. Elämä kun osaa järjestää niitä ihan itsekin, joten turha sellaisia keksiä itse tyhjästä. Nyt tuntuu hyvältä juuri tässä iässä ja vaikka vähän tottakai mietityttää tämä lisääntyvän iän mukana tuoma vauhti (vai onkohan se nuo lapset?) niin silti olen oikein tyytyväinen. Koen saavuttaneeni jo tähän ikään mennessä aika paljon, ja mikä parasta, elämää on edessä vielä varmasti tuplasti sen mitä on jo eletty. Aika siistiä. Niin ja jos olen sukuuni yhtään tullut, niin vielä yhdeksänkymppisenä olen täynnä virtaa. Köpötän selkä mahdollisesti hieman kumarassa ja puhua papatan minkä ehdin. Soittelen tuttaviani läpi ja häiriköin heitä parhaan kykyni mukaan. Puhun samat asiat päivästä toiseen ja muistelen nuoruutta. Esimerkiksi siis juuri näitä vuosia. Nuoruuden vuosia kolmekymppisenä.

Näille syntymäpäiväkahveille ei nyt ollut mitään suurta tarjoilua suunniteltuna, aivan kuten ei ole tänään muutenkaan taida olla. Aamulla paistetaan banaaniletut ja myöhemmin grillataan. Satoi tai ei. Saadaan me kotiin vähän seuraakin tänään ja päästään myöhemmin Villen kanssa kahdestaan ulos hetkeksi. Joko syömään tai leffaan, jotain sellaista mikä tuntuu sillä hetkellä hyvältä. Ulkona sataa kuulema koko päivän vettä, joten sisätilat mahdollisesti houkuttaa. Villen käsi mun kädessä, eikä oikeastaan väliä mitä tehdään. Yhdessä paras.

Loppuun vielä teemaan sopiva kuva vuoden 2013 heinäkuulta, eli hymyjä tähän päivään. Kiva kun ehdit seuraani muutamaksi minuutiksi kahvia juomaan, oli mukavaa. Nyt toivotan sulle hyvät aamut ja toivottavasti päiväsi on onnistunut. Palataan juttuun taas pian! :)

Tätä päivää ja nuoruutta iloisena pohtien,

Marissa

Viimeksi kirjoitin priorisoinnista ja kuten lupasin, jatkan aihetta vielä vähän. Tällä kertaa pohdin miltä tuntuu, kun liikunnan priorisoi kaiken muun edelle. Kun mikään muu ei tunnu miltään, eikä millään muulla ole väliä. Miten löytäisi tasapainon ja ajatuksen siitä, että elämässä on myös muutakin kuin kovat sykkeet?

KUN LIIKUNTA OLI PAKKO, EI VALINTA

Jos olet tämän blogin juttuja seuraillut pitkään, tiedät että tie ei ole ollut itselleni se mutkattomin. Kaikenlaista on elämässä sattunut ja huono itsetunto vei nuorena tekemään aivan vääränlaisia hallinnan ratkaisuja. Ruoka ja liikunta hallitsivat elämääni yli 10 vuotta. Ruoka oli suuri mörkö ja liikkua piti niin paljon kuin ikinä ehti. Mikään ei ollut tarpeeksi. Koskaan. Piti syödä jatkuvasti vähemmän ja liikkua enemmän. Piti olla lihasta, mutta ei liikaa. Piti olla rasvaton, mutta myös naisellinen. Piti olla kevyt kuin keijukainen, mutta lihaksikas.

Heh, piti olla kaikkea, mutta samalla näkymätön.

Siinä missä ensin pääsin vuosien työllä eroon rajoittuneesta mallistani syödä, jäi jotain silti vielä jäljelle. Nimittäin pakollinen tarve liikkua. Ja pakko sanaa painotan siitä syystä, että se todella oli sitä. Liikunta vei ihan kaiken ja kaikki. Liikunta oli pitkään itselleni pakko, ei millään tapaa oma valinta.

Tätä blogia aloin kirjoittamaan noin 7-8 vuotta sitten sillä ajatuksella, että löytäisin muita ihmisiä joita kiinnostaisivat terveelliset elämäntavat ja into liikuntaa kohtaan. Halusin keskustella sellaisten ihmisten kanssa, jotka jakavat intohimoni liikkua. No, teitähän alkoi löytyä heti ja lukijamäärät kasvoivat nopeasti. Juttuseuraa riitti ja sain jatkuvasti lisää inspiraatiota. Liikunta ja terveellinen ruoka kiinnosti monia ja kiinnostaa edelleen.

Blogi on vuosien varrella muuttunut, samoin minä. Se ihminen joka aloitti tämän blogin, on historiaa. Ainakin hänen rajoittunut ajatusmaailmansa on. Pakon tilalle on tullut rentoutta ja salliva tapa elää.

Nyt jos kysyisit ajatuksiani, niin liikunnan kuuluu kohottaa kuntoa ja tehdä hyvää oloa. Sen kuuluu tuoda ihmisiä yhteen, siihen liittyy vahvasti sosiaalisuus. Sen kuuluu nostaa sykkeitä, mutta myös vaikuttaa oloon lopulta rauhoittavasti. Sen kuuluu olla hauskaa. Ja siinä en valehtele yhtään, kun sanon, että sitä se on ollut itselleni lähes aina. Olen nauttinut vauhdista, lihasten polttelusta, musiikin ja liikkeen yhdistämisestä, kymmenistä juostuista kilometreistä ja jalkojen väsymyksestä pitkän treenin jälkeen. Olen nauttinut lenkistä tyhjin vatsoin suoraan sängystä ylös hypättyäni ja siitä, kun ruoka maistuu erityisen hyvältä aamulla viideltä tehdyn lihastreenin päälle. Olen nauttinut siitä, että teen kolme jumppaa peräkkäin (tuttua oli yhdistelmä pumppi + combat + joku tanssi) ja vähempi ei jossain vaiheessa riittänyt. Lenkilläkään alle 15 kilsaa ei tuntunut missään, ei ellei juossut intervalleja täysiä.

Se mitä liikunnan ei tosiaankaan kuulu olla, on pakko. Sen ei kuulu olla asia, joka vie hohdon kaikelta muulta. Sen ei kuulu olla sellainen pakko, että koko muu arki menee solmuun, jos ei pääse liikkumaan. Sen ei kuulu ahdistaa ja tehdä olosta ikävää.

PAKON SANELEMAT AJATUKSET

Joku kutsuu kahville, mutta ahdistut jo ajatuksesta, sillä et ehdi tarpeeksi pitkälle lenkille töiden jälkeen. Kaveriasi et ole nähnyt viikkoihin ja lenkillä käyt joka päivä, mutta silti. Pakko päästä sykkimään. Kunto voi laskea tai lihot. Ei voi jättää väliin.

Joku kysyy lähdetkö viikonlopuksi mukaan mökille. Kysyt, onko siellä joku hyvä treenimesta? Ai ei ole. No ei voi lähteä, ajatuskin tauosta ahdistaa. Pakko jäädä kotiin, niin pääsen salille ja voi valita itse omat ruoat. Ei tuu tehtyä virheitä. Sori.

Joku kysyy oletko pitänyt taukoa treeneistä, kun olet selkeästi ihan ylikierroksilla. No, olen olen, vastaat. Vaikka et todellakaan ole. Ajatuskin jo saa vihaiseksi. Ei se nyt siitä johdu, mitä tuo kuvittelee!

Joku kysyy voisiko jatkuviin särkyihin auttaa lepo? Jospa kivut polvessasi kaipaavat hetken taukoa rasituksesta? Kerrot, että lepäät kyllä tarpeeksi. Onhan niitä taukopäiviä ollut. Ainakin pari. Vaikka todellisuudessa tiedät, että se on iso vale. Mutta kuka nyt voisi lopettaa liikunnan. Voisi vaikka lihoa tai kunto laskisi päivässä. Tulisi kamala olo. Pakko liikkua, kivusta huolimatta!

Joku kysyy oletko syönyt tarpeeksi kun vaikutat laihtuneen? Varmasti olen, syön kaikkea ja paljon. Koko ajan. Tottakai, pitäähän syödä terveellisesti koska liikun paljon. Mitä ihmettä tuo mua yrittää neuvoa?

Joku kysyy, oletko huomannut olevasi aika negatiivinen jatkuvasti? Mielialat vaihtelevat ja olet huonolla tuulella enemmän kuin ennen. Voisiko se johtua liiasta liikunnasta yhdistettynä vähäiseen ruokavalioon? No ei todellakaan. Mitä tuo taas kuvittelee. Neuvoo nyt minua, joka mietin näitä asioita joka päivä. Syön terveellisemmin kuin kukaan muu ja liikun niin paljon että monet kalpenevat vierellä. Olen terveellisen elämän mallikuva!

Siinä nyt muutama ajatus juostuna nopeasti läpi. Tunnen monia, joilla liikunta on joskus vienyt elämästä ihan kaiken. Hallinnut arkea enemmän kuin olisi tarve.

Niin ja valitettavasti harvoin kukaan kysyy yhtään mitään ääneen, sillä huonoa vointia ei aina näe ulospäin. Eikä sitä aina huomaa heti itsekään, vaikka hiukset alkaisivat harmaantua päässä alle kolmekymppisenä, sairastelisi jatkuvasti, leposyke nousisi, mieliala olisi alhaalla ja ties mitä muuta siitä voikin aiheutua. Sitä kun kuvittelee, että elää aina niin terveellisesti. Ei näe missä on ehkä vika.

VAIN URHEILU KULUTTAA ENERGIAA?

Kyllä, liike tekee hyvää. Liike on lääke, se on meidän jokaisen keholle terveellisessä määrin tärkeää. Uskon, että tällä hetkellä todella suurella osaa väestöstä ongelmana on liiankin paikallaan oleva arki. Istutaan työpäivät, istutaan bussissa tai autossa kotiin, jämähdetään sinne väsyneinä telkkarin tai puhelimen ääreen. Hyötyliikunta on vähäistä, samoin varsinainen urheilu.

Liikkumattomuus on varmasti suurempi ongelma kuin he, jotka liikkuvat liikaa. Mutta, se ei tarkoita etteikö siitäkin aiheesta voisi puhua. Tällä hetkellä kun useimmiten viesti tuntuu olevan se, että pitäisi tehdä jotain jatkuvasti. Liikkua ja tehdä. Pitäisi suorittaa työpäivä, suorittaa harrastukset. Pitäisi pitäisi pitäisi. Ja mitä enemmän teet, sitä parempi ihminen olet. Myönnän, itsekin olen ihmisenä sitä tyyppiä, että tykkään tehdä jatkuvasti. Kun on luonteeltaan todella menevä ja tekevä, käy helposti niin, ettei taukoa saa aikaiseksi millään. Ei malta, ei pysty.

Itselleni pysähtyminen tapahtui, kun selässäni todettiin vuosia sitten välilevynpullistuma. Tuohon aikaan olin jo sinänsä syömishäiriöstä ”selviytynyt”, mutta liikunta oli edelleen todella pakonomaista. Kun selkä meni, oli pakko pysähtyä. Monet kerrat itkin sitä, miten en päässyt liikkumaan. Olin pettynyt ja surullinen. Todella ahdistunut. Näin jälkikäteen olen tästä tapahtumasta kiitollinen, sillä se opetti paljon. Opin ymmärtämään levon tärkeyden hyvinvoinnin kannalta ja opin arvostamaan tervettä kehoa. Opin, että liika todellakin on liikaa.

HYVINVOINTIVAIKUTTAJA VAI JOTAIN IHAN MUUTA?

Sillä vaikka liike tekee hyvää ja mikään jatkuva makoilu ei ole tervettä, niin ei ole myöskään jatkuva liike. Jokaisen keho tarvitsee myös lepoa ja ellet ole ammattiurheilija, ei päivittäinen treeni tee hyvää. Kaikki muukin arjessa kuluttaa. Kotityöt, työt, muiden asioiden hoitaminen, opiskelu ja ihan kaikki muukin. Kaikki, mihin päätäsi käytät, on kulutusta. Ei vain se, mitä teet jalkojesi päällä.

Tämä on asia, jota moni ei selkeästi hoksaa ja kuvitellaan että kaiken sen ajan mitä on hereillä, pitää olla liikkeessä. Juuri seurasin surullisena jokin aika sitten, kun eräs hyvinvointivaikuttaja/PT kertoi kiireisestä viikostaan ja siitä, miten unetkin jäävät vähiin. Hän oli kuulema todella väsynyt ja puhui elämäntapojen merkityksestä. Kuitenkin jo seuraavassa videossa hän kertoi, että liikkumattomuus on aina tekosyy. Hän teki 12 tunnin päivien päälle kovat treenit ja jätti mieluummin unet välistä. Hymyili leveästi väsyneillä kasvoillaan ja voivotteli kun aamulla pitää taas herätä niin aikaisin. En tiedä huomasiko hän itse puheissaan ristiriitaa, mutta ulkopuolisena se näkyi nopeasti. Hän ei selkeästi voinut kovin hyvin, eikä elänyt millään tapaa terveellisesti.

Somessa tätä näkyy paljon. Enkä tarkoita kohdistaa tätä nyt kehenkään yhteen vaikuttajaan, en todellakaan. Tämä yksi havainto vain sattui juuri tähän hetkeen, kun olen tätä asiaa pohtinut. Harmitti huomata, miten hyvinvointivaikuttajaksi itseään kutsuva ihminen voi puhua hyvinvoinnista tähän sävyyn. ”Kiire on vain tekosyy” ja pah. Kyllä joskus on sellainen elämäntilanne, että on parempi ottaa vähän rauhallisemmin. Uni on todella tärkeää hyvinvoinnin kannalta ja pitkät työpäivät kuluttavat. Puolen tunnin happihyppely voi tällaisessa tilanteessa antaa paljon enemmän kuin kuluttava treeni. Raitis ilma illalla töiden päälle luultavasti tukee parempia yöunia ja puhdistaa mielestä ajatukset työstä.

Voit tarkkailla somessa seuraamiasi hyvinvointivaikuttajia ja ehkä teet saman havainnon kuin minä. Monet heistä ovat kipeänä todella usein, valittavat väsymystään, syövät useita eri lisäravinteita, ovat stressaantuneen oloisia, heidän mielialansa vaihtelevat usein ja he syövät todella pieniä annoksia ruokaa. Listaa voisi jatkaa. Hyvinvoinnista on tullut suorittamista ja liikunnasta on tehty pakkoa. Kannattaako heistä siis ottaa vaikutteita hyvinvoivaan elämään? Välttämättä ei.

HYVÄ ARKI MUODOSTUU MUUSTAKIN KUIN PAKOSTA LIIKKUA

Niin, joskus tosiaan liika liike on yksinkertaisesti liikaa. Oireita ei aina huomaa itse, eikä niitä näe kukaan muukaan. Niin kauan kun kokee, että elämä rullaa mukavasti eikä tarvitse jatkuvasti ahdistua jostain, luultavasti menee ihan hyvin. Mutta, kun elämässä jostain asiasta tulee pakonomaista ja muu arki kärsii, olisi tärkeää miettiä asiat uusiksi.

Voit esimerkiksi miettiä näitä asioita: Antaako tämä tekemäni harrastus mulle mitään vai vetääkö se mehut irti? Liikunko todella halustani vai pakosta, jonka olen päähäni istuttanut?

Näin jälkikäteen kun mietin omia valintojani vuosien takaa, tekisin itsekin monta asiaa toisin. No, tietenkään aikaa ei voi muuttaa ja uskon että kaikilla tapahtumilla ja vaiheilla elämässä on tarkoituksensa, mutta silti. Nuorelle itselleni opettaisin, että liikunta voi myös tehdä todella pahaa, kun sitä harrastaa liikaa. Elämässä kuuluu olla myös muita asioita jotka tuovat hyvän olon ja se ei riko koko elämää, jos yksi lenkki jää välistä. Sen ei kuulu ahdistaa niin, että tekee mieli itkeä.

Riippuvuus voi syntyä niin monenlaisesta asiasta ja vaikka liikunta on meille hyväksi, ei se sitä liiallisena ole. Eikä siinä mitään, voihan sitä olla liikkeestä riippuvainen, itsekin olen. Tiedän, miten huono olo tulee jos ei yhtään liiku ja joutuu istua päivästä toiseen neljän seinän sisällä. Se vasta alkaakin ahdistamaan. Kaikkeen pitäisi silti löytää edes jonkinlainen tasapaino ja kulkea sitä kultaista keskitietä josta usein puhutaan. Sopivissa määrin liikettä, sopivasti ruokaa. Sopivasti kaikkea muutakin.

Kun mietin näitä asioita, tuntuu todella kaukaiselta ajatus siitä, että olisi pakko liikkua. Elämässä on niin paljon muitakin asioita jotka tuovat hyvää oloa ja luovat perustan hyvälle arjelle. Kunnon uni, lepo, lukeminen, lasten kanssa leikkiminen, saunominen, mielenkiintoinen työ, kirjoittaminen ja moni muu asia. Lasten kanssa elo on opettanut niin paljon elämästä, on oppinut priorisointia ja sitä, mikä oikeasti elämässä on tärkeää. Nykyään kaikkea tulee tehtyä todella rehellisesti vain hyvän olon takia ja toki joitakin asioita myös velvollisuudesta. Kotityöt toki pitää hoitaa ja kaikki muutkin tärkeät, jotta arki rullaa eteenpäin.

Nykyään teen arjessa vähän ehtimisen mukaan ja niin, että tiedän tasapuolisesti antavani aikaa vähän kaikille ja kaikelle. Ei siis kaikkia panoksia liikkumiseen, eikä ahdistumista siitä jos liikkumaan ei pääse. Joskus voi istahtaa kahville, vaikka ei olisi viikkoon ollut treenin treeniä kalenterissa ja voi nukkua päiväunet mieluummin kuin lähteä tunnin lenkille. Kaikelle on aikansa ja paikkansa arjessa ja osaan kuunnella kehoni viestejä. Joskus lepo tekee hyvää, joskus liike.

Mikäli sinulle liikunta on kuin pakko ja ahdistut ajatuksestakin ettet pääse joka päivä liikkumaan tuntikaupalla, on ehkä ihan hyvä pysähtyä miettimään tätä aihetta. Olosi voi olla juuri nyt hyvä, mutta en usko sen olevan sitä pitkään. Kukaan ei jaksa orjallista elämäntapaa loputtomiin, jossain vaiheessa tulee romahdus.

Semmoisia sanasia tähän aiheeseen tällä kertaa. Tuntui tärkeältä kirjoittaa tästä juuri nyt.

Ahdistutko sinä siitä, jos kalenterissa ei ole aikaa liikunnalle kuten olit suunnitellut? Onko sulle liikunta hyvää oloa vaiko ehkä pakko? Vai jotain ihan muuta? :)

Rentoa otetta arkeen teille toivotellen,

Marissa

Mitä hei sä pistät sun kalenteriin ensin? Sut itsesi vai jotain ihan muuta? Lasten menot? Perheen menot? Treenit? Vai hei, ootko koskaan pohtinut edes mitä sinne laitat? Nekö mitä ensin pomppaa sun mieleen, ne asiat joihin ensin pyydetään mukaan? Saako nopein varauksen sun lauantaihin elokuulle vai joku tärkein? Vai varaatko edes mitään, pidätkö sen yhden viikonlopun vapaana rentoutumiselle? Entä lomaviikko, onko se täysin sulle itsellesi varattuna vai annatko aikaa myös muille?

Kunhan siis tässä muuten vain kyselen, uteliaalle luonteelleni tyypillisesti. Kiinnostuneena siitä, miten te muut priorisoitte. Että mietittekö te ollenkaan sitä mitä teette ja kenen kanssa?

Joskus aiheesta kavereiden kanssa jutelleena tiedän, että ihan jokainen ei tätä mieti. Eikä jokaisen edes tarvitse, ei kaikilla ole kalenteri niin täynnä, että niitä asioita pitäisi jotenkin aikatauluttaa. On aikaa vaikka muille jakaa, tekemistä jopa liian vähän. Heh, jotenkin tuntuu niin kaukaiselta sellainen ajatus, mutta varmasti se on monille tavallista arkea. On onnistunut luomaan elämästään sellaisen, ettei tarvitse suunnitella liikaa. Mikä ihana ajatus!

No, täytyy kyllä sanoa heti, että meiltä löytyy kyllä muille aikaa aina. En nyt ehkä sanoisi, että aikaa on vaikka muille jakaa, mutta kun järjestelee, niin sitä on aina. Ystäville ja perheelle tunteja löytyy vuorokaudesta helposti, varsinkin jos sitä löytyy myös meille. Jos taas olemme aina se viimeisin valinta jonkun toisen kalenterissa ja meitä nähdään vain, jos aikaa jää muiden peruessa treffit, niin siinä vaiheessa huomaan myös itsekin priorisoivani nämä ihmiset lopulta jonon hännille. Mieluiten nähdään tottakai niitä, joille meidän nimille löytyy kalenterista paikka omatoimisesti, eikä vain paremman tekemisen puutteessa. <3 :)

Ja kyllä, on myös olemassa ihmissuhteita joissa nähdään harvemmin. Jokaista ystävää en näe itsekään viikoittain, en edes kerran kuussa. Perhettä näen myös mielestäni liian harvoin, mutta kun kaikilla on omat menot, ei aikaa aina löydy kaikilta. Elämäntilanteet, työmäärä, oma jaksaminen, se missä asuu, päivärytmi ja moni muu asia vaikuttaa siihen keitä ehtii nähdä ja kuinka usein. Toisaalta, sekin voi taas muuttua hetkessä. Esimerkiksi nyt muutama ystäväni on jäämässä äitiysvapaalle, joten luultavasti heitä on helpompaa nähdä jatkossa. Aikaa on päivisin enemmän ja voidaan vaikka hengailla yhdessä lasten kanssa. Jee!

Niin ja on meillä esimerkiksi sellaisia ystäviä joille ainut aika nähdä on kello 20-22 välissä illalla treenien jälkeen ja voitte arvata, että meille se on taas sula mahdottomuus. Siksi me nähdäänkin vähän harvemmin ja lähinnä viikonloppuisin. Meillä ihmisten näkeminen ajoittuu klo 06-20 välille, päivästä riippumatta. Iltamenoja voi toki sopia, mutta kun täytyy nousta ylös aina klo 5-6 aikaan, niin siinä ei kovin myöhään tee mieli hengailla ulkona kavereiden kanssa. ;)

TYÖPÖYTÄ EI IKINÄ VOI OLLA TÄYSIN TYHJÄ

Mutta, siitä kiireestä vielä. Alan epäillä että kahvihöyryissäni en nyt saa tätä ajatusta ihan teille auki, kun kirjoitan taas monen mutkan kautta jokaisen ajatuksen ylös. Yritetään nyt kuitenkin pysyä vielä hetki aiheessa.

Olen varmasti monet kerrat kirjoittanut teille ajasta ja siitä, miksi kiire ei ole hyvästä. Meidän arki esimerkiksi harvoin on kiireistä, ainakaan en koe sitä sellaiseksi. Paljon tekemistä kyllä voi olla ja kaikkeen ei aina millään ole aikaa, mutta yksi paras oppi työelämästä minkä olen muuten saanut ja joka pätee ihan kaikkeen elämässä, on se, että työpöytä ei ikinä voi olla täysin tyhjä. Pitää priorisoida ja oppia, että huomisellekin jää aina hommia. Ja kun arkeaan aikatauluttaa, pitää muistaa tämä ihan sama asia. Jokaista asiaa ei voi tehdä saman viikon aikana, eikä nähdä jokaista ihmistä jonka numero puhelimesta löytyy. Vaikka joskus haluaisikin, niin aina voimat eivät riitä siihen, eikä yksinkertaisesti edes aika. Sillä vaikka kuinka paljon aikaa tässä elämässä onkin, niin sitä on kuitenkin rajallisesti yhtä viikkoa kohti.

Kiireettömät hetket <3

Niin, tottakai kaiken voi yrittää tehdä siinä samassa hetkessä. Voi yrittää repiä itsestään palasia jokaiseen suuntaan, antaa aikaa kymmenille ystävälle kuukaudessa ja samalla tehdä töissä pitkää päivää ja treenata ahkerasti, mutta usein tämä yhtälö on aika mahdoton. Lopulta se menee helposti siihen, ettei ehdi tehdä mitään kunnolla. Ei ole läsnä kenenkään seurassa, ei jaksa keskittyä töihin, treeni ei kulje ja arjessa ei ole lepoa ollenkaan. Ja no, nämä nyt vain esimerkkeinä. Usein se ei vain välttämättä johda kovin hyvään lopputulokseen, jos säntäilee ja repeytyy tuhanteen osaan. Joko hoetaan lausetta kiire kiire kiire jatkuvasti ja lopulta valahdetaan niin voimattomaksi ettei sohvalta pääse ylös. Kuulostaako yhtään tutulta?

Tuo kiire on sellainen asia, joka määrittää usein itselläni sitä, miten kalenteri täyttyy. En tahdo kokea arkeani kiireiseksi ja pyrin välttämään sitä kaikin keinoin. Tottakai niitä hetkiä on arjessa joskus, mutta kelläpä ei olisi. Lasten kanssa en silti halua esimerkiksi hoputtaa heitä liikaa, kun syytä sille ei kuitenkaan ole. Yleensä ei sovita tarkkoja aikoja kenenkään kanssa, sillä koskaan ei tiedä miten lähtö sujuu. Liukuva aika siis paras. Niin arjessa kuin työssänikin.

Meidän arjessa yksi iso helpottava tekijä (samalla vähän raskas) on se, että meistä jokainen on suht vähäuninen. Meillä ei vuorokauden tunneista kulu aikaa nukkumiseen, joten ehditään tehdä aina paljon. Aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan saakka. Eikä meillä myöskään aamut ole kiireisiä, kiitos aamuvirkun porukan ja lasten jotka ovat kärppänä pystyssä kello viisi. Heh, ehtii hyvin valmistautua lähtöön vaikka pitäisi olla jo kuudelta ovesta ulkona. Eli vaikka rankkaa joskus onkin, kun lapset nukkuvat vähän, niin kieltämättä se tuo helpostusta arkeen monessa asiassa. Omaa aikaa ei juurikaan ole, mutta ainakin on niitä tunteja tekemiseen vuorokaudessa enemmän kuin monella muulla. :D

OMA KALENTERINI

Miten minä siis kalenteria täytän? No, usein se menee monessa asiassa niin, että ensin varanneet saavat sieltä paikan. Joskus varailen tosin itse niitä aukkoja aika ahkerasti, täytän menot viikonpäiville. Nykyään olen oppinut myös, että pitää vähän varata sellaista hiljaista ja rauhallista aikaa. Perheen yhteistä aikaa ja myös tytön kanssa ollaan vain kaksin joskus.

Seuraavaksi saatan kysyä läheisimmiltä, että oisko jotain menoja tiedossa ja koska nähdään. Synttärit kiinnostaa, kaikki sellainen missä on jokin juhlan aihe. Kummitytön rippujuhlat esimerkiksi kysyin heti kalenteriin, koska sen mukaan muodostettiin sen kuukauden menot. Samoin parilta ystävältä oon kysynyt synttäreistä, mutta tässä iässä aika harva haluaa juhlia. Sama juttu täällä. Ensi viikolla kalenterissa on merkintä omista syntymäpäivistä ja menot vielä aika auki. Villen kanssa haluaisin viettää rauhassa aikaa kahdestaan, jos saadaan vähän lapsille leikkiseuraa, ei sen kummempaa. Muuten ajattelin, että jos vaikka saisin aamulla juoda kahvit rauhassa ja voitaisiin lasten kanssa tehdä päivällä jotain hauskaa yhdessä. Vaikka leipoa kakku ja tehdä metsäretki yhdessä johonkin lähimaastoon. Se voisi olla kivaa synttäripuuhaa <3

Tämän kuvan tunnelmissa tuskin herätään syntymäpäivääni, mutta ehkä vielä joskus on näin. Kuulema vuosien myötä lapset saattavat oppia nukkumaan vähän myöhempäänkin ja heidät saa raahata sängystä ylös lähes väkisin? Sitä odotellessa siis, haha! ;)

Kuten tuossa aiemmin mainitsin, kalenterissani on kaikille aina aikaa, uskon ystävienikin tietävän sen. Siinä missä vielä ennen treenit veivät kaiken ajan arjesta (kirjoitan tästä aiheesta teille ensi kerralla lisää!), niin nykyään tärkeämpää on saada sosiaalinen kontakti ystäviin ja perheeseen. Toki liikunnan ja ystävätkin voi hyvin yhdistää, kaks kärpästä samalla iskulla. ;)

MIKSI KANNATTAA PRIORISOIDA?

No, ihan ensinnäkin siitä syystä, että ehtisi tehdä ne kaikista tärkeimmät asiat. Ja jos sulle on täysin hepreaa se, mikä arjessa on tärkeintä, niin ehkä sitä voisi miettiä hyvinvoinnin kautta. On tärkeää tehdä asioita jotka tekevät sulle hyvää, samalla myös läheisillesi. On myös tärkeää tehdä asioita jotka vievät sua kohti omia tavoitteitasi, niitä asioita joista unelmoit. Kaikki ei välttämättä ole aina helppoa ja jokainen työ ei esimerkiksi ole aina vain hauskanpitoa, mutta keskiarvoisesti arjen pitäisi olla hyvää.

Mitä on sitten hyvä arki? No, se on kai sun itsesi päätettävissä. Voit alkaa pohtimaan aihetta niiden asioiden/ihmisten/tekojen kautta jotka tekevät sulle hyvän olon. Tee ruutuvihkoon lista, mieti asiaa auki. Otsikoi se vaikka sanoin, ”hyvää oloa tuottavat asiat” tai ”arkeni perustat” ja ehkä löydät sieltä ne asiat joita voisit kalenterisi suunnittelussa hyödyntää.

Löydätkö kirjoittaessa ehkä jotain uusia havaintoja? Onko sullakin käynyt joskus niin, että varaat ihan väärille asioille kalenterista aikaa? Hyvä, niin myös itselläni. Joskus sitä sattuu, että hoksaa vasta jälkikäteen että jokin asia ei välttämättä antanutkaan ihan niin paljon kuin otti. Mutta ei se mitään, sellaista sattuu. Myöhemmin voisi myös harmittaa, jos ei olisi kokeillut. Tuli tehtyä vaikka töitä ihan liikaa tai oltua väärässä seurassa. Tuli täytettyä kalenteri niin täyteen, että uni kärsi ja voimat kuluivat loppuun. Ei ollut aikaa lukemiselle, kävelylle rantaan rauhoittumaan tai vaikkapa sille että istuisi yksin hiljaa syömässä rauhassa lounasta ystävän kanssa.

Tämän kirjoituksen on tarkoitus vähän herätellä ajatuksia siitä, miten ehkä kannattaisi omassa arjessa priorisoida. Että jos et aiemmin ole näitä asioita miettinyt ja kalenteri täyttyy sitä vauhtia, kun joku muu sieltä varaa paikan ja mietit itseäsi sitten vasta viimeisenä, niin ehkä voisit miettiä tätä hetken uusiksi. Kuten lentokoneessakin opetetaan ottamaan se happinaamari ensin itselle, niin sama pätee tässäkin asiassa. Mieti aina ensin itseäsi, sitten muita. Sitä kautta susta on myös antaa enemmän muille, vai mitä?

Niin ja muista olla rehellinen itsellesi. Jos aina käytät aikaasi sellaiseen, joka ei tee hyvää oloa, muuta suunnitelmaa. Tai jos yrität aina väkisin nähdä ihmisiä joilla ei ole sinulle aikaa, muuta suunnitelmaa. He eivät välttämättä tee sitä millään pahalla sinua kohtaan, he vain sattuvat priorisoimaan arkensa eri tavoin kuin sinä. Harmittahaan se tottakai, jos itse kokee jonkun tärkeäksi ja se toinen ei koe sinua, mutta älä ota siitä itseesi. Annetaan aikamme niille, jotka sitä arvostavat. <3 :)

Loppuun hei vielä kysymys, käytättekö te muuten vielä ihan perinteistä kalenteria joka kulkee laukussa mukana? Vai onko teillä käytössä esimerkiksi googlen jaettu kalenteri perheen kesken? Me ollaan kokeiltu vähän kaikkea kotona, mutta tällä hetkellä käytössä on seinäkalenteri johon merkataan aina menot kaikilta. Aina ensin kysytään toisiltamme ennen kuin sovitaan jotain ja sitten pistetään kalenteriin ylös. Siitä on helppo ne tarkistaa, näkee heti onko jo tarpeeksi menoja suunniteltuna jollekkin viikolle. Ja kun kalenteri alkaa näyttää siltä, että menoja on paljon, merkataan sinne myös sellaista perheen omaa aikaa. Ettei tule liian kiire ja muistetaan olla myös rauhassa omalla porukalla. <3

Mutta, näiden ajatusten siivittämänä lopettelen tämän tekstin ja kunhan olen tämän julkaissut, alan kirjoittamaan jo uutta. Tänään meillä on tytön kanssa pari tuntia hoitaja, jotta saan hetken omaa aikaa hiljaisuudessa. Istuskelen täällä yläkerrassa ja he ovat ulkona lenkillä. Meillä kun ei päiväunia oikein nukuta (pätkissä juu tai liikkuvassa vaunussa), niin sellaista omaa rauhallista hetkeä ei juurikaan ole vain leväten. Onneksi löytyi siis ihana hoitaja meille kotiin auttamaan välillä, hänestä on suuri apu. <3

Toivottavasti sait tästä edes jonkun hyvän ajatuksen talteen mieleesi pörräämään, nyt seuraavan tekstin pariin. Liikuntajuttuja luvassa ensi kerralla. :)

Kiireettömiä päiviä teille toivotellen,

Marissa