Kello on muutamaa minuuttia yli viisi, kainalosta kuuluu tuhina. Ähinä, puhina, nuuhkutus. Joku tahtoo maitoa, siinä selkeät merkit jotka tunnistan sekunneissa. Toimin ennen kuin ajattelen, syötän ja suljen vielä silmäni. On hiljaista, ihan hiljaista. Aina ei ole, joskus tähän aikaan saattaa jo alakerrasta kuulua ääniä jos poika on hereillä isänsä kanssa alakerrassa. Tänään kumpikin vielä nukkuu, hyvä niin.

Syötän tyttöä pimeässä ja mun nenässä tuoksuu kahvi, himo on taas herännyt niiden pitkien kuukausien jälkeen, kun ei vain tehnyt mieli aamukahvia. Mietin, että koskahan me tänään noustaan. Onko se pian, vai nukahtaako tyttö vielä uudestaan tänään mun viereeni? Eikä mun tarvitse miettiä pitkään juuri mitään, kun kuulen pojan heräävän. Hetken häärimisen jälkeen tapsuttelee ovesta ulos. Ville hetken päästä perässä. Menevät alakertaan, makuuhuone hiljenee taas nopeasti.

Tyttö syö vauhdilla, silmät on auki ja tunnistan pian ettei tänä aamuna enää nukuta. Kun tahti hidastuu, otan tytöltä kapalopussin pois ja puen päälleni kylpytakin. Noniin, lähdetääs katsomaan mitä pojat tekee alhaalla rakas, mä leperrän pienen tytön korvaan. Mennään katsomaan, oisko siellä sun veli valmiina keittämään mun kanssa kupin kahvia. 

Äiti, äiti! kuuluu jo ennen kuin ehdin montaakaan askelta alemmas. Huomenta rakas, mä sanon, kuten joka aamu. Menen halaamaan pientä iloista poikaa, joka halaa lujalla otteella takaisin. Mun äiti, hän hokee. Hymyilee, kuten tekee joka aamu. Aina innostuu kun nähdään. Se sulattaa sydämen, ihan joka kerta.

Pojat on olohuoneen hämärässä, ovat leikkineet hetken leluilla ja telkkarissa on taustalla joku lastenohjelma jota en tunnista. Annan tytön Villelle, menen itse pesemään hampaita. Poika tulee mukaani ja me napsautetaan matkalla päälle jouluradio. Kun vielä harjaan hampaitani, on kaksvee heittänyt harjansa jo pois ja kiitänyt keittiöön. Vetää tuolinsa tason luo ja kiipeää kahvinkeittimen luo. Me annostellaan yhdessä kaksi mittaa kahvia keittimeen ja sen jälkeen lähdetään katsomaan kun Ville vaihtaa vaippaa tytölle vessassa. Aina yhtä mielenkiintoista, siksi pojalla on oma koroke jolla nousta katsomaan.

Kun kahvi on valmis, otan tytön syliini ja me mennään pöytään istumaan. Ville on ollut ihana, haki meille lehden ja poika istuu jo odottamassa aamiaista. Jälleen pääsee Ville hommiin, me muut istutaan odottamassa että saadaan puuroa pöytään. Poika leikkii pienillä muumihahmoilla, sytytän pöydälle kynttilän.

Pian puuro on valmis, radiossa soi Katri Helenan Joulumaa, ja me istutaan koko pieni perhe pöydässä. Aivan kuten me istutaan lähes joka aamu, yhdessä aikaisin aamusta. Eikä kello ole edes vielä kuusi, ulkona on pimeää ja me kaikki ollaan aika hiljaa. Ei tähän hetkeen tarvita nyt sanoja, kunhan ollaan tässä. Yhdessä.

Siinä oli meidän yhden aamun tarina, ensi kerralla jonkun toisen hetken.  

-Marissa

Kategoria(t): aamuAvainsanat:

Muistot on hauskoja juttuja siinä, että aina ei voi tietää mikä on todellista ja mikä ei. Osa tarinoista joita omat korvani on kuulleet, jää mieleen vahingossa kuin omina. Joskus kai joitain lapsuuden tarinoita on kerrottu niin monesti, että ne alkavat tuntua todella. Ekoista vuosista meillä on käytännössä mahdoton edes muistaa mitään, mutta kun muisti kehittyy, alkaa syntyä ihan oikeita muistoja. Niitä hetkiä elää juuri nyt meidän poika, hän ihan todella alkaa muistamaan näitä hetkiä joita tänäkin jouluna vietetään. Ja jos ei suoranaisesti muista tapahtumia, jää mieleen tunteita.

Toisilla kai muistoja jää mieleen enemmän kuin toisilla. Joskus mä ihmettelen miten hyvin joku muistaa asioita vuosien takaa. Itse en muista edes murto-osaa siitä mitä moni tuntuu muistavan.

Joitakin muistoja mullakin on sieltä ihan ensimmäiltä eletyiltä vuosilta, kun olin vasta muutamia vuosia vanha.

Muistan meidän ensimmäisen lapsuuden kodin saunan ja värikkäät kattilat joilla me saatiin leikkiä lattialla kun vanhemmat istui lauteilla. Muistan pelottavan pimeän huoneen alakerrassa, johon uskalsi juuri ja juuri kurkata sisään. Muistan ikkunan jonka rikoin, enkä ole vielä aikuisiälläkään uskaltanut kysyä tapahtuiko niin todella vai olenko kuvitellut muiston. Muistan miten vihainen itselleni olin, kun se tapahtui. Varmasti mullekin oltiin. Muistan mummin vetämässä meitä pulkalla lumisessa Laajasalossa, muistan lyhyen kävelymatkan mummon luo. Muistan päiväkodin porttiin kiinni jäätyneen kielen, muistan kivun, kun yritin ottaa kieltäni pois. Muistan meidän ison ylämäen kodin pihassa, sen jota pitkin autolla noustiin ylös. Tosin sekään ei ole ihan niin suuri mäki. Myöhemmin ohi kävellessä oon huomannut, että se on vain parin metrin nyppylä, pieni nousu. Muistoissani toki suuri, koska olin itse niin pieni.

 

Minä lapsena :)

 

Kun olin ihan pieni lapsi, oli kotona isosisko ja vähän myöhemmin syntyi veljeni. Vanhempani olivat molemmat alle kolmekymppisiä. Nuoria vanhempia kumpikin, aivan kuten minä nyt. Toisella oli oma yritys, toinen opiskeli lääkäriksi. Me ei oltu mitenkään varakkaita, ihan tavallinen perhe, mutta muistan silti saaneeni lapsuudessa paljon. Meillä oli isovanhemmat aina läsnä, meillä oli monta kotia.

Muistan paljon, mutta niin vähän. Osan muistoista on varmasti ihan tietoisesti halunnut piilottaa mielestä, mutta kaikkea ei voi millään muistaa niin monilta vuosilta. Ja kun alkaa kaivella omaa muistiaan, tulee sieltä esiin sellaisia asioita, joita ei välttämättä edes ajatellut muistavansa. Vielä paremmin muistot heräävät esiin, kun niistä puhuu jonkun kanssa, joka ehkä muistaa saman tapahtuman.

Muistan myöhemmistä lapsuudesta pitkät kesät isovanhempien kanssa mökillä. Muistan tunteen, kun maitohammas heiluu suussa. Muistan naapureille pihasta kerätyt kukat, muistan naapurintytön valtavan barbikokoelman. Muistan bussimatkat iltaisin tanssitunnilta kotiin ja sen, miten joskus väsyneenä nukahdin. Bussikoski herätti taas päätepysäkiltä ja ajoi mut takaisin kotiin. Silloin vähän hävetti. Muistan, että vaari katseli aina kauniita ja rohkeita kun saavuin koulusta kylään perjantaisin, kaupasta me saatiin mummon kanssa vanukkaita joita kotona ei ostettu. Muistan kuinka mursin käteni kaatuessani kalliolta, muistan samoilta vuosilta kuinka päästä valui vanoina verta kun kävelin lasisen oven alta. Se haava tikattiin, kuten pari muutakin saamaani haavaa. Muistan kuinka pikkuveli vietiin kuumana kesäpäivänä tikattavaksi ja muistan kuin sama pikkuveli oli ajanut crossikisoissa ulos radalta ja haavoittui pahasti. Muistan kuinka mä pelästyin.

Meidän jouluista mä muistan sen, että meitä oli aina paljon. Pienenä muistan nähneeni, kuinka äiti soitti alakerrassa joulupukkia, kyseli hintaa ja vapaita aikoja. Muistan, että teki heti mieli kertoa mun sisaruksille. Muistan kun sain pikkuveljeltäni lahjaksi pienen posliinisen enkelin, siskoltani sain aika usein kirjan. Jouluna syötiin aina myöhään illasta, odotettiin pukkia. Aika usein se ehti käydä meillä, jakoi monta kassillista lahjoja. Muistan miten ihmettelin, miten joku osasi ostaa niin paljon, vaikkei toivelistaan olisi kirjoittanut kuin yhden toiveen. Joku tiesi, mitä juuri minä haluan.

 

 

Lapsuusmuistot on kauniita muistoja ja toivon että myös omille lapsille jää mieleen mahdollisimman paljon tunteita herättäviä hetkiä. Ehkä tulevasta joulusta alkaa syntyä niitä ensimmäisiä muistoja meidän pojalle. Siitä kun pystytetään kuusi tai ehkä siitä kun avataan yhdessä lahjoja. Ehkä hän muistaa pulkkaretken joululomalla, ainaisen joulumusiikin kuuntelun kotona tai isänsä keittämässä aamuisin riisipuuroa. Tärkeintä, että muistaa joulut hyvinä hetkinä, kun ollaan kaikki yhdessä. Sillä sitä meidän joulut tulee varmasti aina olemaan.

Rentouttavaa joulua kaikille! <3

-Marissa

Siinä mä sitä kävellessä mietin, raittiissa  ilmassa, hiekan rahistessa jalkojen alla ja pimeän tien päässä näkyvän valon katsoessa mua kohti. Mietin, että osaanko mä sitä millään selittää sanoilla. Jos siis siitä haluaisin vaikka kirjoittaa, tunteesta joka syntyy kun saa hetken hengittää kylmää talvi-ilmaa. Pienen pakkasen raikastamaa joulukuista kosteutta. Aamua ja sen energiaa.

Sitten mä päätin, että osaanhan mä siitä teille kertoa. Kohmeisin sormin nostin koneen esiin heti sisälle tullessa, aloin kirjoittamaan. Koska juuri tämä on se hetki, joka pitää saada painettua talteen muistoihin, sanoiksi juuri tänään. Se, kun huomasin mitä se pieni hetki sai aikaan. Pieni hetki taukoa ihan kaikesta.

Juuri nyt olen äiti, olen vaimo ja olen sitä kaikkea mitä multa ikinä vaaditaan. Olen tyyny johon painaa pää turvaan, olen lohduttaja pimeän illan väsymyksessä. Olen se, jolle huudetaan, mutta olen myös se jonka kanssa nauretaan vedet silmissä. Olen kokki, leipuri ja kauppakassien kantaja. Olen talonmies ja kodinhengetär. Olen se joka pitää langat kerässä koossa, olen myös se joka neuloo niistä langoista uuden paidan, kun sille on tarve. Olen pienen lapsen tuki ja turva, mieheni vastapala. Olen rakastaja, olen ystävä. Olen aikuinen ja äiti, mutta myös jonkun tytär. Olen se, joka jaksaa väsyneenäkin hymyillä, olen se joka ottaa kaiken huomioon. Olen kävelevä kalenteri ja juokseva monitoimikone jossa on loputon akku. Olen kaikkea sitä mitä multa ikinä vaaditaan.

Juuri nyt mä olen kuitenkin myös minä itse, nuori nainen, jolla on omat halut ja tunteet. Eikä mun akkuni oikeasti kestä kestä loputtomiin, se on vale jolla me itseämme usein huijataan. Pitää sitä myös joskus ladata. Älkää käsittäkö väärin, mä rakastan olla äiti. Se on parasta mitä elämässäni on tapahtunut, se on juuri se mitä piti tapahtua. Se teki musta onnellisemman kuin koskaan, se täydensi mua. Mua ja mun elämää.

Samoin upean parisuhteen löytäminen. Musta tuli enemmän, musta tuli parempi. Elämästä tuli parempaa.

Mutta olen silti vielä minä, nuori nainen jolla on omat halut ja tunteet. Joskus pitää päästä raittiiseen ulkoilmaan, ihan yksin ja ihan hiljaa. Että ehtii taas tuntea oman itsensä, erillisenä ihmisenä. Niin, ettei kukaan vaadi siinä hetkessä mitään, eikä kukaan pidä kiinni. Ei roiku hihassa, ei edes pussaa poskelle. Saan hetken pitää itseäni itse kiinni, katsoa kohti valoa pimeällä kadulla ja vain hengittää. Kuunnella rohinaa jalkojen alla ja miettiä ilman, että kukaan on siinä. Niin, että kukaan ei vaadi mitään.

Siinä hetkessä mä sen tajusin, kun kävelin valoa kohti. Pieni hetki usein riittää, vain vartin hiljaisuus. Pieni liike jalkojen alla, joka herättää eloon. Vapaus olla vain minä. Sen jälkeen olen taas valmis. Valmis olemaan sitä mitä multa ikinä vaaditaan.

 

 

Kuva on aiemmalta syksyltä, mutta luonnollisesti talven pimeinä aamuina ei kuvia ulkona oteta. ;)

Lenkin tuoman hyvän olon tunteen tuomin terveisin,

Marissa