No mutta heippa, täällä ollaan taas! Perjantaille vähän ruokahöpinöitä, toiveena olisi inspiroida teitä löytämään vähän väriä ja vaihtelua omalle ruokalautaselle. Ehkä jo ensi viikon ruokaostoksilla voitte miettiä, että olisiko näistä mun vinkeistä jotain hyötyä omaan arkeen? :)

Syön pääosin kaiken ruokani kotona ja jaan usein Instagramissa alkuviikolla meidän viikon ruokalistan. Se meillä suunnitellaan aina sunnuntaisin kun käydään yhdessä kävelyllä/vietetään muuten aikaa yhdessä. Yritetään tehdä siitä aina monipuolinen ja miettiä valmiiksi kaappien sisältöä kauppareissua ajatellen. Ostoksilla pyritään käymään kerran viikossa, joskus saatetaan jotain tuoretuotteita hakea uudemman kerran viikonlopulle. Ja no, joskus haetaan myös niitä unohtuneita tuotteita kaupasta. Ei voi aina muistaa kaikkea vaikka yrittäisi. ;)

Listalla meillä on usein sellaisia ruokia, joita tehdään isompi satsi kerrallaan ja samaa ruokaa saatetaan syödä jopa kolmena päivänä peräkkäin. Toisaalta, joskus saatan myös syödä lounaan ulkona ravintolassa keskellä viikkoa, joten samaa ruokaa ei tarvitse syödä tietenkään aamusta iltaan ihan koko viikkoa. Ville syö myös lounaan aina töissä, joten hänelle vaihtelua tulee viikolla enemmän.

Niin ja joka viikko meillä käy myös vieraita kylässä, joten ruokaa on kiva tehdä paljon. Tykkään myös ajatuksesta, että jos joku haluaa tulla yllätyksenä kylään, on aina jotain tarjolla. Meillä ei saa kukaan nähdä nälkää. :D

Mutta, miten jaksan syödä niin monta päivää peräkkäin samaa ruokaa, tätä kysellään multa jatkuvasti instagramissa, kun julkaisen näitä ruokalistoja. No hei, minäpä kerron vähän tarkemmin niin ei tarvitse enää teidän sitä pohtia! ;)

TÄRKEINTÄ ON RUOKAKAAPIN MONIPUOLINEN SISÄLTÖ

Vaikka tavallaan syön samaa ruokaa useampana päivän, niin oikeastaan kuitenkaan en syö. Heh, olipa se taas hyvin sanottu. Mulle on erittäin ok syödä esimerkiksi samaa kana-/kasvis-/jauhelihakastiketta kolmekin päivää, mutta se mitä siinä on lisukkeena, vaihtelee. On nimittäin ainakin omasta mielestäni todella suuri ero, syökö sen bolognesensa kasviksilla vaiko ehkä riisillä ja kasviksilla. Niin ja entä kun vaihtaa kasvikset erilaiseksi (esim parsan kukkakaaliin) ja riisinkin täysjyvään välillä, miten maku muuttuu? No paljonkin.

Ymmärrän ajatuksen, että voi olla vaikeaa syödä edes kahta ruokailua samaa ruokaa, jos se alkaa tökkiä nopeasti. Jonkun suu varmasti kaipaa vaihtelua ihan jokaisella ruokailulla. Itselleni vaikeinta taas olisi syödä niitä samoja lisukkeita jokaisella ruoalla, mutta kun pääruoka on hyvää (kuten meillä tietty aina, heh) niin ei ole mitään ongelmaa syödä sitä montaa kertaa putkeen kun vaihtelu syntyy lisukkeista.

Meillä keittiössä kokkaillaan usein ja kaapeissa on aina paljon erilaisia kasvksia ja hiilarin lähteitä. On todella nopeaa pilkkoa pellille/kattilaan iso kasa juureksia ja kasviksia sen hetken fiiliksen mukaan ja vartin päästä syödä ne parempiin suihin. Usein lorautan päälle vain öljyä, pippuria ja suolaa. Joskus ehkä vähän yrttejä, jos muistuu mieleen.

Voisin yrittää vähän havainnollistaa tätä tapaani syödä. Esimerkkinä nyt meidän viimeisin ruoka, jota söin yhteensä kolmella lounaalla ja kahdella illallisella:

(kaikista ei valitettavasti ole kuvaa, sillä keksin tämän postausaiheen vasta eilen!)

.

PASTA BOLOGNESE VIIDELLÄ ERI TAPAA

Niin, ja alkuun vielä huomiona, että bolognesea me tehdään myös aina eri tavoilla. Tomaattista, kermaista, tuorejuustoista… mitä ikinä nyt tekee mieli sillä kertaa tehdä. Tällä ruoalla on monta valmistustapaa, tämän viikon lautasilla oli tomaattinen versio.

Lounas 1. Syötiin yhdessä pasta bolognesea sunnuntain lounaalla, Ville valmisti ison kattilan meidän pojan suurinta herkkua. Kaksvee voisi syödä tätä ihan joka päivä, kaksin käsin menee suukista alas. Syötiin pelkkää pastaa ja kastiketta isot annokset, ei tehnyt mieli nyt pilkkoa kasviksia mukaan. Olihan toki kastikkeessa jo reippaasti tomaattia, valkosipulia, yrttejä ja sipulia.

Ei oltu syöty tätä moneen viikkoon, joten tehtiin vähän enemmän kerrallaan. Pistin neljä pientä annosta pojalle myös pakkaseen kiire (ja laiskuus) varaksi ja loput jäivät kaappiin odottamaan viikon alkua. Illalla me oltiin tänä päivänä muualla syömässä, joten ei enää syöty pastaa sinä päivänä uudelleen.

Lounas 2. Maanantaina oltiin taas Villen kanssa saman pöydän ääressä lounaalla, sillä Ville teki töitä kotoa. Lämmitin meille valmiin ruoan jääkaapista ja pistin kylkeen kummallekin vain pikaisesti ison salaatin. Itselleni isomman, sillä Ville ei yleensä jaksa pupeltaa niin isoa lautasta salaattia kuin minä. Päälle vielä loraus öljyä ja mausteita.

Tällä kertaa me muuten sännättiin nopeasti syömään terassille, sillä onnistuneesti oli kumpikin lapsista juuri nukahtanut unille samaan aikaan. Odotettiin lounaan kanssa vielä suht pitkään, kahteen saakka, sillä toivoin että saataisiin rauhaisa lounashetki. Ja ai että oli taas hyvää ja aivan erilainen ruoka kuin sunnuntain lounaalla. Salaatti teki ison eron makuihin, samoin terassilla nautittu ihana hetki yhdessä. <3

Illallinen 1. Maanantain illallisella teki mieli saada vähän kasviksia enemmän lautaselle. Pilkoin nopeasti pellille porkkanaa, munakoisoa ja kesäkurpitsaa. Uuni 200 astetta ja sinne kypsymään hetkeksi. En katsonut aikaa, yleensä otan pois kun ovat sopivan paahtuneita, eli hitusen mustia ja käpristyneitä. ;)

Samaan aikaan hellalla porisi spaghettia ja kun olivat valmiina, niin lämmitin vain bolognesea kaapista ja kippasin päälle.

Lounas 3. Tiistaina söin lounaani tytön kanssa kaksin kotona. Edelliseltä päivältä ei kasviksia jäänyt, sillä me syötiin niitä kokonainen pelti yhdessä pois. Heh, eikä tehnyt edes tiukkaa. Teki mieli syödä taas vähän kasviksia, joten pistin kattilaan porisemaan yhden parsakaalin ja pilkoin pari isoa porkkanaa mukaan. Lautaselle pistin vielä rouskuvaa salaattia, sitä voisin lisätä aina jokaiseen ruokaan. Rakastan sitä tunnetta, kun suussa on lämmintä sekä kylmää sekaisin. Parasta!

Tytöllä oli tuolloin valmista lohilaatikkoa kaupan purkista ja käteen annoin hänelle pari keitettyä porkkanaa ja kurkkua imeskeltäväksi. Olipa herkkua ja kiva syödä yhdessä lounas pöydän ääressä ja ihan rauhassa! :)

Illallinen 2. Tiistai iltana oltiin tosi väsyneitä, sillä oltiin oltu asioilla seitsemään saakka ja vielä pihalla sen jälkeen. Syöminen ei yleensä meillä vierähdä ihan näin myöhään, mutta onneksi ruokaa oli kaapissa taas valmiina – kuten meillä yleensä aina on. Pilkoin lautasille myös vähän paprikaa ja laitoin viimeiset spaghetit jakoon kattilasta. Kaavin myös oman kastikkeeni päälle viimeiset tuorejuustot valkosipulilla maustetusta purkista, jotka löysin jääkaapista vapun jäminä. Sen kun sekoitti mukaan kastikkeeseen, tuli taas aivan eri makuinen ruoka kuin edellisellä kerralla. Nam!

PIENIÄ MUUTOKSIA MUTTA SUURI VAIKUTUS

Kuten näette, muutokset eivät ole isoja, mutta ruoka-annos on aina aivan erilainen. Vaikka syötiin samaaa ruokaa useampi päivä, ei yksikään annos ollut samanlainen. Ehkä joku kokee nämä silti aina samana ruokana, mutta itselleni maku muuttuu suussa jo suuresti ihan pienistä asioista.

Vaikka mainitsin jo aiemmin monipuolisuuden, niin pakko vielä korostaa, että on tosi tärkeää pitää kaappien sisältö runsaana. On sitten mistä valita, kun tulee aika taas tehdä ruokaa. Meillä on kaappi aina täynnä tuoreita kasviksia ja kuivakaappi pursuaa erilaisia hiilarin lähteitä. Säilykkeitä löytyy myös vino pino. Joskus teen kasviksia joka päivä uusia, mutta usein teen niitä kyllä myös isomman satsin varastoon kaappiin. Tai siis krhm.. Kuvittelen tekeväni niitä varastoon, mutta lopulta me syödään ne hetkessä pois. Liian herkullisia säästettäväksi ja pellillinen kasviksia uppoaa ainakin meidän kahden aikuisen vatsaan todella nopeasti. Nykyään myös poika on niitä suostunut välillä syömään, joten kohta taidetaan tarvitse isompia peltejä uuniin. ;)

Niin ja toki nopeampaa olisi käyttää pakasteita, mutta meillä ne ei oikein uppoa suuhun. Ovat usein jotenkin niin mauttomia, että ne jäävät sitten syömättä. Parempi siis vaan tehdä tuoreesta, niin tulee helposti puoli kiloa vedettyä nassuun joka päivä. Usein menee varmasti kilo rikki, jos hedelmätkin laskee mukaan.

Moni taitaa tehdä niin, että valmistavat aina koko viikon satsin erilaisia kasviksia kaappiin kerrallaan ja syövät sieltä sitten pois pitkin viikkoa. Fiksua sekin, säästyy paljon aikaa! Nautin itse ruoanlaitosta ja on kiva voida edes pieni hetki käyttää päivissä jonkun ruoan valmistamiseen. Oli se sitten salaatti tai kasvikset uunissa, tulee hyvä mieli kun saa tehdä vähän tuoretta ruokaa lautaselle ja kotona on ihana tuoreen ruoan tuoksu. Joskus siihen kuluu viisi minuuttia, joskus kymmenen. Lopulta aika lyhyt aika päivästä. :)

Teen lisukkeet mieluiten aina samana päivänä myös siksi, sillä tässä asiassa tykkään seurata mielitekojani. Siinä missä joku ehkä haluaa valita sen pääruoan aina päivittäin, niin mulle taas ne lisukkeet on iso juttu. On suuri ero, onko lautaselle munakoisia, porkkanaa ja kaalia wokattuna, vaiko ehkä tuoresalaatti jossa on paljon erilaisia raikkaita makuja ja vaikka tuoretta basilikaa. Annos muuttuu hetkessä.

Niin, eipä tämä sen kummoisempaa ole syödä samaa ruokaa useampana päivänä putkeen. Hyvältä maistuu joka kerta ja vaihtelua saa aikaan helposti. Ja jos aikaa tosiaan haluaa säästää, niin tottakai kannattaa tehdä alkuviikosta kaappi täyteen erilaisia lisukkeita ja sitä itse pääruokaa. Ei sitten kulu aikaa kokkailuun ja voi helposti kasata kaapista itselleen valmiin ruoka-annoksen kiireisinäkin päivinä.

Tein tänään meille sosekeiton ja sekin on sellainen ruoka johon saa helposti variaatioita aikaan. Makua pystyy nopeasti muuttamaan lisukkeiden valinnalla. Joukkoon voi heittää esimerkiksi lounaalla palan fetaa tuomaan suolaisuutta tai jotain muuta juustoa. Seuraavalla kerralla mukaan voisi heittää palasia ruisleivästä kunnon voilla ja jos muistan hakea raejuustoa kaupasta, pistän sitä joukkoon sitten seuraavalla kerralla. No, kuten sanottu, vaihtoehtoja on aina! :)

Tykkäsitkös tästä postauksesta, olisiko ehkä kiva nähdä uudemmankin kerran vähän erilaisia variaatioita siitä miten muokkaan samaa ruokaa usealle päivälle? :)

Hyvästä ruoasta erittäin innostunein terveisin,

Marissa

Hei kiva kun tulit hetkeksi käymään! Toivottavasti ehdit lukea jutun alusta loppuun saakka, tämä aihe on itselleni todella tärkeä ja toivoisin että se on sitä myös sinulle. <3

Synnytyksestä on aikaa noin puoli vuotta ja pari kuukautta sitten kävin ensimmäisen kerran äitiysfysioterapiassa SUHK Mamalla. Olen palautunut synnytyksestä mielestäni todella hyvin ja olen toisaalta myös tehnyt todella paljon töitä sen eteen. En myöskään koe tämän hetkisen kuntoni tulleen mitenkään super helpolla. Pilates tyyppisiä harjoitteita on tehty ilta toisensa jälkeen olohuoneen lattialla ja on hengitelty niin että kyllä varmasti osaa jokainen meidän perheessä hengittää oikein syvään. Ainakin meidän kaksvee on ahkerasti harjoitellut vieressä, haha! :D

Jos luulit, että tämä asia on mulle jotenkin aina ollut selkeä, niin ehei ei. Viime syksynä en ollut edes varma menisinkö itsekään synnytyksen jälkeen äitiysfyssarille ja nyt puoli vuotta synnytyksestä toivoisin, että jokainen menisi. Suurin toiveeni olisi oikeastaan se, että neuvolasta saisi lähetteen suoraan äitiysfysioterapiaan, kuten jo monissa maissa on tapana tehdä. Uskon, että jos ehkäistäisiin enemmän ennalta ja tuettaisiin äitien palautumista, säästettäisiin huimasti muissa kuluissa. Äidit jaksaisivat paremmin ja sitä myötä myös perheet.

Suomessakin näitä käyntejä kuulema joillekkin löytyy, mutta ilmeisesti pitää osata tietää mistä naruista vetää ja jonot ovat pitkiä. Itse en ole kuullut tästä mahdollisuudesta neuvolassa sanallakaan, eikä ole moni muukaan tutuistani. Harva tuore äiti myöskään itse tietää, että fysioterapia olisi tarpeen, jos siitä ei ole edes koskaan kuullut.

Miten voisi pyytää jotain, mistä ei ole tietoinen? Niin ja miten voisi vaatia hoitoa, jos kokee olonsa ihan hyväksi?

Entäs sitten jälkitarkastus ja yleinen harha siitä, että lääkärin tekemän tsekin jälkeen on lupa palata taas normaaliin arkeen? Ei lääkäri puhu juuri mitään kropan palautumisesta, kurkkaa hätäisesti alapäähän ja kertoo että kaikki on okei. Lupaa lähes kaikille, että nyt saa taas liikkua normaalisti. Lenkkarit jalkaan vaan ja lenkille, sanoi lääkäri esimerkiksi minulle. Erkaumaa hän ei katsonut, eikä juuri mitään muutakaan. Toiveeni olisikin, että lääkärit eivät lupailisi yhtään mitään, vaan kertoisivat miten tärkeää olisi kuntouttaa kehoa rauhassa. Heillä kun ei koulutuksensa puolesta ole osaamista näihin asioihin, olisi reilua että he eivät myöskään siinä opastaisi potilaitaan liiaksi. Mieluummin ohjaisivat fysioterapiaan tai ainakin muistuttaisivat, että keholle tulee antaa aikaa palautua.

Onhan se ihan kiva voida nauraa rennosti ja ilman pelkoa, että pissat tulee housuun ;)

”ON SITÄ ENNENKIN PÄRJÄTTY ILMAN”

Jo parin viikon ajan olen yrittänyt saada tekstiä kasaan tästä aiheesta, mutta turhaan. Kirjoitin kaiken jo kertaalleen alusta loppuun saakka ja pyyhin silti lähes kaiken pois. Alkoi suoraan sanottuna ottamaan päähän ajatus siitä, miten moni kokee tämän asian niin turhana. Liian monesti oon kuullut sen kuuluisan lausahduksen ”on sitä ennenkin pärjätty ilman”.

No on on, hyvin on pärjätty. On juostu vuosikausia vähän hassussa asennossa lenkillä ja naurun yllättäessä toivottu, että kunpa se pissa ei taas lorahtaisi housuun. On havaittu laskeuma tai selkä on ollut jatkuvasti kipeä sieltä ja täältä. On kuunneltu, kun lääkäri kertoo että se on ihan normaalia ja ei sille nyt vaan voi mitään. Ehkä napattu mukaan muutamat buranat ja haettu niitä lisää, jos ei ala tepsimään.

Joskus muistan kuulleeni bussissa, kun eräs nainen kertoi miten synnytys oli pilannut hänen elämänsä. Enää ei kuulema voi kävellä normaalisti, kaikkialle sattuu. Selkään, jalkoihin, kaikkialle. Hän totesi kuitenkin sinnikkäästi, että sellaista se elämä nyt vaan on ja on jatkettava arkea. Olisinpa silloin kuunnellessani tätä väsynyttä äitiä tiennyt mitä nykyään tiedän. Olisin ehkä osannut avata suuni. Olisin voinut kertoa, että ei sen kuulu olla sellaista, ei lasten saamisesta kuulu kärsiä koko lopun elämää. Kivuista voi päästä eroon ja kehoa kuuluu kuntouttaa synnytyksen jäljiltä. Eikä kaikkea sitä tarvitse osata tehdä itse, usein me tarvitaan siihen apua.

Avun vastaanottamiseen liittyen eräs keskustelu jäi mieleeni tässä jokin aika sitten. Tuttavani tokaisi aika suorin sanoin, että ”en taida mennä, oon urheillut koko ikäni ja kyllä mä kehoni tunnen itse paremmin. Tuskin kukaan ulkopuolinen voisi olla avuksi sen enempää kuin minä itse” ja jatkettiin keskustelua muihin juttuihin. En lähtenyt väittämään vastaan, selkeästi nimittäin päätös oli jo tehty ennen tätä keskustelua. Ehkä olisi ollut turha inttää vastaan?

Vaikka jokaisen mieleen en voi vaikuttaa, niin silti uskon, että mitä enemmän asiasta puhutaan ja mitä useammin asia pulpahtaa jostain pintaan, tulee ehkä alitajuntaisesti vähän hyökytettyä niitä mielen koukeroita ja se mieli saattaa yks kaks muuttua. Ehkä jyrkkäkin mieli kokee täyskäännöksen, kun aiheesta jauhetaan ärsyttävänkin paljon? ;)

Äitiysfysioterapian jälkeen on aina keveä olo <3

No, ennen kuin meillä on Suomessakin niin hieno tilanne, että kaikille tuleville ja tuoreille äideille olisi useampi ilmainen käynti fyssarille, niin ajan voi varata myös yksityisesti. Ja siksi kirjoittelen myös tänne teille tänään. Toivoisin nimittäin, että i h a n jokainen menisi käymään äitiysfyssarilla, oli sitten kolotuksia kehossa tai ei. Edes yhden kerran, jotta kuulisi ammattilaiselta mikä se oman kehon tilanne on juuri nyt ja saisi parhaat vinkit talteen. Ehkä myös vahingossa innostuisi käymään useamman kerran, jos sille olisi tarvetta?

Tämän (liian) pitkän alustuksen jälkeen ajattelin, että voisin vihdoin laittaa tähän oman tsekki listani teille niistä asioista joiden takia koen, että ihan jokaisen meistä naisista olisi hyvä joskus käydä siellä äitiysfyssarilla.

Miksi myös sun kannattaisi käydä äitiysfysioterapiassa?

Oman itsesi takia. Sun keho on sun ainut väline elää tätä elämää täysin voimin ja se keho on joko juuri nyt pienen lapsen kasvatuslaitoksena tai sitten se oli siitä juuri yhdeksän kuukautta. Se ei ole ihan kevyt setti se ja siihen kun vielä synnyttää päälle, niin saattaa myöhemmin alkaa kummasti kolottamaan ja molottamaan vähän joka paikasta. Eikä niitä kolotuksia aina edes huomaa, vaan ne voivat ilmetä vasta myöhemmin.

Jotta voisit olla varma. Jos lähdet liikkeelle liian nopeasti, saatat myös itse tehdä jotain sellaista, joka saa ne kolotukset aikaan vasta ensi vuonna tai viiden vuoden päästä. Eikö olisi hyvä varmistaa, että teet kaiken oikein ja että kehosi on varmasti palautunut synnytyksestä kuten pitää?

Itsekin luulin, että olen harjoittanut lantionpohjaani hyvin ja että keho on kunnossa parin kuukauden kohdalla synnytyksestä. Olihan jälkitarkastus jo ollut ja lääkäri kertoi, että olen palautunut loistavasti. Erkauma oli kadonnut ja olin jo treenaillut vähän. Kunnes kuitenkin tajusin, että tahdon varmistua asiasta enkä jatkuvasti pohtia teenkö jotain väärää. Jo ekalla käynnillä selvisi se mitä olin vähän pohtinutkin: lantiopohja ei toimi kuten kuvittelen sen toimivan. Teen liikettä, mutta mitään ei tapahdu lantion etuosassa. En myöskään osannut rentouttaa lantionpohjaani kunnolla, enkä osaa sitä kunnolla vieläkään. Luulin siis toimivani oikein, mutta edistystä ei tapahtunut ilman oikeanlaista apua.

Paluu treeneihin käy nopeammin ja likunta on nautinto. Monille synnytys saattaa tehdä sen, ettei liikunta enää tunnu hyvältä. On kipuja tai sitten yksinkertaisesta oma keho ei vain tunnu omalta. Silloin olisikin todella hyvä, jos joku ulkopuolinen astuisi apuun. Katsoisi, että voisiko tilanteelle tehdä jotain.

Sekin on mahdollista ettet tarvitse kenenkään ulkopuolisen apua ja osaat treenata lantionpohjan ja koko muunkin kropan kuntoon ihan itse, vaikka minä en niin osannut tehdä. Siitä ei ole silti varmuutta, kuten jo sanoin. Kun uskallat ottaa avun vastaan ammattilaiselta, voit hyvillä mielin palata treeneihin nopeastikin eikä tule turhaa takapakkia, jos oletkin lähtenyt liikkeelle liian aikaisin. Ja jos tilanne tosiaan on niin, että olet jo kunnossa ja kroppa on palatunut hyvin ilman minkäänlaista apua, niin sittenpähän voit olla iloinen. Olet yksi harvoista!

Helpomman arjen vuoksi. Eikö olisi ikävää, jos jatkuvasti lorahtaisi pissaa housuun nauraessa lasten kanssa tai selkään vihloisi joka kerta kun täytät tiskikonetta tai istahdat lattialle leikkimään? Raskaus ei ole mikään ihan pikkujuttu ja se voi aiheuttaa vaikka minkälaista vaivaa kehoon. Arki on huomattavasti helpompaa ilman jatkuvaa vihlontaa tai lantion jumeja. Nämä kun eivät oletetusti helpotu vuosien myötä, vaan ainoastaan pahenevat ilman minkäänlaista työtä. Eikä ole normaalia, että kehoon sattuu koko ajan. Ei, vaikka joku niin sanoisi. Normaali arki on kaukana siitä.

Jotta tulevaisuudessa olisi mahdollisimman helppoa synnyttää uudelleen. Niin, ehkä on myös helpompi toimia sitten uudelleen jonkun toisen kasvatuslaitoksena, jos nyt hoidat kropan vahvaksi. Ei se synnytyskään mikään helppo homma ole, joten paras se olisi jos pääsisi eroon niistä ikävistä kolotuksista nyt, eikä sitten useamman raskauden jälkeen.

Parisuhteen, eli jälleen sun itsesi takia, mutta myös jonkun toisen. Oikeastaan koko perheen vuoksi. Lantionpohjalla on monta tärkeää työtä, joista osa liittyy olennaisesti nautintoon ja naiseuteen. Eikä siihen tietenkään tarvita edes parisuhdetta, mutta olisihan se kiva, että lasten vanhemmilla löytyisi aikaa myös läheisyyteen. On normaalia, että synnytyksen jälkeen kaikki tämä tuntuu hankalalta ja läheisyys voi jopa ahdistaa, jos ei tunne omaa kehoaan enää omakseen. Näissäkin asioissa äitiysfysioterapeutti voi auttaa, ja sitä apua kannatta myös ottaa vastaan. Nautinto on suuri osa elämää ja nautinto lähtee toimivasta kehosta. <3

Niin ja ihan sama onko edes synnyttänyt, sillä selkeästi on myös paljon naisia joilla ei ole hajuakaan siitä miten lantionpohjan tulisi toimia. Hyvä jos edes tunnistetaan niitä lihaksia omassa alapäässä saati sitten tietäisi miten niitä liikutetaan neljään eri ilmansuuntaan. Ei ehkä ymmärretä mistä liikkeen kuuluu lähteä treenissä ja miten hengitetään juuri oikeaan tahtiin ilmaa sisään ja ulos. Vai, onko nämä sulle ihan peruskauraa? No, niin luulin minäkin, mutta eivätpä olleet. Kuvittelin harjoittavani juuri oikeita lihaksia, mutta kuvittelin aivan väärin.

Kovasti toivoisin, että mahdollisimman moni ymmärtäisi, että

a) kehon korjaavat liikkeet on parasta tehdä nyt, eikä siirtää huomiselle. Sillä kyllähän me kaikki tiedetään mitä niille hommille käy, jotka aina siirtää myöhemmäksi? Kyllä, niitä on lopulta aivan liikaa. Kynnys kasvaa ja kasvaa, eikä lopulta ehkä ole mitään enää tehtävissä. Tässä tapauksessa voi edessä olla vuosien kuntoutus eikä sekään aina auta.

b) meistä jokainen kaipaa apua sellaisiin asioihin, joista ei itsellä voi olla varmuutta. Itsekin kuvittelin, että olin tehnyt lantionpohjan harjoitteita kotona hyvin, mutta kun tehtiin sisätutkimus, oli tulos aivan toinen. Kuvittelin aivan muuta kuin mitä lopulta tein.

Vaikka ennen on pärjätty yksin, niin se ei tarkoita että nykyään pitäisi. Apua saa ja pitää pyytää, vuosien myötä tieto on lisääntynyt hurjasti ja sitä kautta me osataan toimia fiksummin. Ammattilaisia on enemmän ja heidän palveluitaan pystyy käyttämään todella helposti.

Miksi siis kieltäytyä avusta, jos sitä olisi niinkin helposti saatavilla?

JO RASKAUSAIKANA FYSIOTERAPIAAN

Ai sulla on jo neljä vuotta synnytyksestä? Ei haittaa, hyvin voit mennä edelleen. Aina kannattaa selvittää tilanne ja yhdessä voi sitten pohtia jatkoa fyssarin kanssa, kun tietää missä mennään. Voihan olla, että olet palautunut hyvin ja ei tarvitse tehdä mitään. Koen silti, että se on pieni hinta maksaa siitä, että varmistaa asian. Eipä tarvitse sitten tulevaisuudessa huomata, että olisi ehkä kannattanut käydä sittenkin aiemmin. Kaikkea kun ei tarvitse oppia kantapään kautta, ei jokaisen meistä. ;)

Kaikista paras tilanne olisi mennä tottakai jo ennen edes sitä ensimmäistä synnytystä. Asiantuntija osaa kädestä pitäen antaa parhaat neuvot ja kertoa juuri sulle sopivat liikkeet ja muut vinkit. Kunpa olisin itsekin kuullut aiheesta jo aiemmin, olisin varmasti varannut ajan jo ennen esikoistani. Toisaalta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai mitä!

Tämän kevään yksi ehdottomasti parhaista päätöksistä on ollut se, että varasin itselleni ajan äitiysfysioterapiaan. Voin lämpimästi suositella täällä Pk -seudulla Suhk Mamaa, siellä on ainakin varmuudella osaavat tyypit ottamassa teitä vastaan. Itse olen käynyt Terhillä ja hän on ollut aivan huikea. Löydät muutamat muut suositukset osaavista äitiysfysioterapeuteista tämän kuvan alta kommenteista: Vinkkejä äitiysfysioterapeutit.

Nyt tästä tekstistä alkaa tulla jo ihan romaani, parempi siis jatkaa taas lisää toisella kertaa. Olisi ihana kuulla, jos tämä teksti jollain tapaa inspiroi sua pitämään parempaa huolta omasta kehostasi. Sen kuuleminen tuntuisi hyvältä. :)

Äitiysfysioterapiasta ja sen tuomasta avusta arkeen kiitollisena,

Marissa

Alkuviikosta sydän muljahti paikaltaan, kun näin sen uutisen. Ystävä oli meillä kylässä lastensa kanssa ja näytti kuvakaappauksen, jossa uhattiin ihmisten henkeä Iso Omenassa. Mieleeni pomppasi heti kuva omista lapsistani, tuli suuri halu ottaa heidät syliin. Katselin heitä leikkimässä vieressä pihalla ja mietin minkälainen tyyppi haluaa puhua noin kamalia?

Sydän muljahti taas, kun tajusin miten lähelle isku oli tarkoitus tehdä. Vain pari kilometriä omasta kodista ja vielä paikkaan jossa liikutaan lähes päivittäin. Pohdin myös heti miten saisin kaikki ihmiset ulos ostoskeskuksesta, jos vaaran hetki tulisi juuri silloin kun itse olisin siellä. Miten sairas voi olla, kun haluaa satuttaa juuri erityisesti lapsia? Sydän oli jo aivan muussia ajatuksista. Tuli tyhjä olo ja mykistävä tunne valtasi mielen. Teki mieli piilottaa ihan jokaisen lapset. Kuka nyt haluaa lapsia satuttaa?

Myöhemmin tekijä saatiin kiinni ja uhka katosi. Mutta katosiko se mielestä? En usko, että kaikilta katosi. Itse kävin jo päivää aiemmin uhattua iskua Omenassa tytön 6kk neuvolassa ja olin jo käynyt mielessäni läpi sen skenaarion, että isku tapahtuisi juuri silloin, kun me ollaan paikalla. Tuli siis katseltua enemmän ympärilleen. Huomasin, että vartijoita oli normaalia enemmän, poliisejakin näkyi partioimassa. Sama toistui perjantaina ja huomasin että käytävät olivat normaalia tyhjempiä. Vaunuja työntäviä äitejä ei näkynyt missään, vaikka yleensä siellä heitä on paljon. Oliko tämä uhkaus ajanut heidät pois, vaikka uhan tekijä olikin jo saatu kiinni?

Niin, ja voiko toisaalta luottaa, että se uhka oli poissa? Voiko lopettaa pelkästäämästä? Ensimmäistähän me ei voida koskaan tietenkään tietää. Uhka voi tulla eteen mistä vaan kadun kulmasta, mitä vaan voi sattua kun liikkuu ja elää nomaalisti elämäänsä. Ei tarvita isoa massamurhaa, vaan pelkkä auton alle jääminen on arkipäivää. Pitääkin osata olla tosi varovainen, varsinkin lasten kanssa.

Näistä pienistä sitä haluaa pitää huolta parhaan kykynsä mukaan. <3

”Tekevälle sattuu” kertoo jo sanontakin ja niin se vähän menee. Toisaalta, voihan kotonakin käydä mitä vaan, eikä liikaa voi varoa. Ei siis kannata elää jatkuvassa pelossa eikä jäädä pohtimaan mitä voisi käydä kun esimerkiksi ensi kerralla lähtee käymään ostoksilla.

Niin ja hei, poliisit saavat kuulema uhkauksia jatkuvasti, niistä jokainen ei silti päädy meidän tavallisten talliaisten silmille luettavaksi. Onneksi näin, sillä ihan turhaan koen itsekin pelänneeni nähtyäni uutisen. Turhaa pelon lietsomista, vaikka tottakai on joskus ihan hyvä olla varuillaan. Uskon silti, että Suomessa on turvallista elää ja asua. Suomessa voi luottaa Poliisiin sekä ihmisiin ympärillä. Ollaan rehellistä ja luotettavaa sakkia, näin ainakin uskon.

Me tosiaan käydään useinkin Iso Omenassa, se on meidän ”lähikauppa”. Siksi kai tämä viimeisin uhka olikin niin ärsyttävän tunteita herättävä. Se oli niin todellinen ja omaa arkea lähelle liippaava, että teki mieli juosta lujaa karkuun. Mielessä kävi jo muutto ja lähtö maasta jollekkin toiselle planeetalle. Pohdin myös, että millä voisin heittää sellaista tyyppiä joka tulee aseella uhaten eteen. Kaatuisiko hän kivellä? Eh, varmaan pitää alkaa pitää laukku täynnä isoja kiviä. (Tähän joku sopiva hymiö) Näin se mieli toimii ainakin täällä. Mieleen pomppaa pelästyessä hassuja ajatuksia, joissa ei oikeastaan ole mitään järkeä. ;)

TURVALLINEN ASUINYMPÄRISTÖ

Tämä viikon kuuma uutinen sai pohtimaan omaa turvallisuutta arjessa. Mieleeni nousi Instagramissa käyty keskustelu virpomisesta pääsiäisen aikaan. Silloin moni kertoi, että eivät uskalla päästää lapsiaan vieraiden ihmisten ovelle virpomaan. Tämä oli ihan uutta tietoa itselleni, sillä omassa lapsuudessa oli ihan normaalia käydä virpomassa kaikki lähiseudun ovet läpi. Jokainen halusi korinsa täyteen herkkuja ja vitsoja tehtiin ahkerasti koko edellinen päivä. Ei meillä pelätty, en ainakaan muista sellaista. Kysyinkin vähän aiheesta lisää ja sain usein vastauksen, että joko ei koettu omaa asuinympäristöä turvalliseksi tai sitten ei vain ollut tapana mennä vieraiden ihmisten ovelle. Ei sitä oltu sen enempää pohdittu, koettiin vaan ettei saa häiritä muita.

No, itsehän olen sitä mieltä että me Suomessa ollaan muutenkin jo ihan tarpeeksi erakoituneita, että tottakai saa häiritä muita. Pitäisikin, jotta me totutaan ottamaan helpommin kontaktia vierasiin ihmisiin ja jutellaan edes vähän toisillemme. Ehkä se jopa vähentäisi pelkoa tuntemattomia kohtaan? Kun nähtäisiin, että ihan tavallisia ihmisiä ovat ne naapuritkin? Ihan liikaa on myös yksinäisyyttä. Silti pystyn ymmärtämään hyvin, että jos olo ei esimerkiksi ole turvallinen omassa asuinympäristössä, ei lapsia halua päästää kodin pihasta kauemmas yksin.

Jäin miettimään erään seuraajani lausetta siitä, miten hän koki turvattomuuden lisääntyneen Suomessa. Näin ilmeisesti kokee moni, mutta mitä joskus olen katsonut tilastoihin, niin Suomessa on ymmärtääkseni jopa turvallisempaa kuin ennen? Eli ilmeisesti vain tunne turvallisuudesta on huonontunut. Pelätään jotain, mutta mitä? Ihmisiä ympärillä? Ulkomaalaisia? Humalaisia? Narkomaaneja? Ihan vain niitä joita ei tunneta?

Itselläni on turvallinen olo juuri täällä missä me juuri nyt asutaan, voisin hyvin päästää lapset jo pienenä vaikkapa juuri virpomaan yksin. Mistä turvallinen olo itselleni sitten tulee? Aihetta hetken mielessä pyöriteltyäni nousi kolme tärkeää seikkaa tärkempinä mieleen:

  1. Turvallinen asuinympäristö, tunne siitä että naapurit ovat lähellä, mutta kaikkialla on sopivan rauhallista.
  2. Juuri meidän oloinen oma koti. Turvallinen tunne, kun sulkee oman kotioven. Oma perhe lähellä ja sellainen tärkeä kotoisa tunne.
  3. Myös se on tärkeää, että tuntee oman asuinalueensa. Tietää minkälaisia ihmisiä lähellä asuu ja on vähän tietoinen lähiseudun alueista. Tietoisuus ja parempi ymmärrys lisää itselleni aina vahvemman ja paremman olon, niin myös tässä asiassa.

TURVALLISUUS ON TUNNE

Villeltä kysyin samasta aiheesta ja hän aloitti listansa samalla tapaa kuin omani, eli tärkeintä oli turvallinen asuinalue. Seuraavaksi hän mainitsi toimivat lukot. Heh, tavallaan siis sama kuin oma kakkoseni listalla. Koska kyllä, tuleehan se kotoisa ja tuvallinen olo siitä, että saa suljettua oven turvallisesti perässään. Kukaan ei tule luvatta sisälle. Me suomalaiset (ja varmaan muutkin) kaivataan sitä omaa rauhaa. Lukot toimii ja ovi on kiinni. ;)

Joskus muuten vielä haluaisin kokea sen, että asun kodissa jossa ei ole naapureita aivan vieressä ja ympärillä olisi vain luontoa. Juuri nyt kun meillä on pieniä lapsia, on ihana asua ns. naapurin valvovan silmän alla. Taloyhtiössämmme lähes jokainen tuntee toisensa ja heti huomataan, jos pihalla likkuu joku joka ei kuulu kuvaan. On tuntunut hyvältä huomata, että naapureilla on huomio herkässä, aivan kuten meillä. Heti on kyselty toisiltamme, että onko joku ulkopuolinen millä asialla liikkeellä. On tullut heti olo, että naapurit välittävät meistä ja alueen turvallisuudesta.

Asiasta ystävien kanssa puhuttuani huomaan, että turvallinen olo syntyy suurelta osin tunteesta eikä niinkään tietyistä asioista. Jos esimerkiksi muuttaa uudelle asuinseudulle, varmasti vaatii hetken, että tuntee olonsa oikeasta kotoisaksi ja turvalliseksi. Vie hetken, että tottuu ympäristön tunnelmaan ja uusiin ihmisiin lähellä.

Itse en normaalissa tilassa pelkää juuri mitään, enkä todellakaan näe uhkakuvia kaikkialla. Siltikin sitä on lasten myötä alkanut miettiä asioita vähän eri kantilta ja todennut että haluaa elää tietynlaisessa ympäristössä. Me halutaan myös luoda pysyvyyden tunnetta lapsille ja pysyä pitkään samassa ”tukikohdassa”. Juuri oikeastaan siksi, ettei edes tarvitsisi miettiä mitään turhia uhkakuvia ja olo olisi aina mahdollisimman tuttu ja turvallinen meille kaikille. Voisi liikkua vapaasti ja kokea olonsa mahdollisimman hyväksi. Kotoisaksi ihan kaikkialla.

Niin, eihän koskaan mikään paikka ole sataprosenttisen turvallinen, mutta ei voi myöskään elää pelossa jatkuvasti. Pitää voida asua ja elää rauhassa, mutta toki ollaan sopivan varuillaan. Järki kulkee siis meillä matkassa mukana, mutta ei liiallinen pelkääminen.

MERI LUO RAUHAISAN OLON, EI TURVATTOMUUTTA

Sain joskus kysymyksen siitä, että pelottaako asua näin lähellä rantaa. Voiko lapsia päästää ulos yksin tulevaisuudessa? Niin, se on ihan hyvä kysymys. Itse koen meren läheisyyden rauhoittavana elementtinä. Meri tuo hyvää oloa ja kutsuu meitä usein luokseen. Toivon, että samanlainen tunne on myös lapsillani. Se milloin lapset voi rauhallisin mielin päästää yksin ulos ja vaikka rannalle juoksentelemaan, jää nähtäväksi. Me liikutaan jo nyt paljon yhdessä rannassa ja esimerkiksi hypitään kallioilla katsomassa kaloja, joten paikat tulee tutuksi jo ihan syntymästä saakka. Kerrotaan vedestä elemnttinä, puhutaan siitä että veden lähellä pitää olla varovainen. Yritetään opettaa, miten merta pitää kunnioittaa ja ymmärtää se, että sinne ei voi noin vain hyppiä.

Itse olen pudonnut lapsena veteen laiturilta ja muistan sen edelleen. Olin niin innoissani vieraiden saapumisesta mökkilaituriin, että kiellot laiturilla pomppimisesta ja muut ohjeet unohtuivat mielestä. Tämä onkin ehkä se syy, joka vierittää myös omien lasten kohdalla sitä hetkeä pidemmälle, kun heidät uskaltaa päästää liikkumaan yksin. Liika innostus kun kadottaa järjen helposti mielestä. Varmaan siksi se tyhmyys joukossa myös usein tiivistyy, kuten sanotaan. Innostutaan liikaa ja unohdetaan tärkeät ohjeet vahingossa? Mennään vaan eikä mietitä.

Hyvä perusta tässäkin asiassa on mielestäni yhdessä opettelu. Ikää on mahdoton sanoa, sillä lapset kehittyvät kaikki niin omassa tahdissaan. Koulukin meillä on tosiaan aivan lähellä ja veikkaan, että sinne meidän lapset pääsevät kävelemään yksin tulevaisuudessa. Tottakai sitä ennen on käyty ihan samanlaista tutustumista lähimaastossa läpi ja opeteltu yhdessä miten toimitaan jos jotain tapahtuu. Kännykkä on tosin silloin jo turvallisesti taskussa ja on ymmärrys siitä, ettei esimeriksi vieraiden matkaan lähdetä. Ajan kanssa tämä lista varmasti pitenee, kunhan ehtii kasvavien lasten kanssa nähdä mitä kaikkea tulee yhdessä opetella ja minkälaisia vaaratilanteita voisi syntyä.

Huh, turvallisuus aiheuttaa paljon ajatuksia, sillä olisin voinut jatkaa tätä aihetta vielä usealta eri kantilta pohdiskellen. Oma oloni on turvallinen täällä meidän lähialueella liikkuessani, enkä pelkää liikkua juuri missään. Olen täällä asuessani enemmän kuin onnellinen, tunne on hyvä. Tämä uhkaus Iso Omenaan oli ensimmäinen kerta, kun oikeasti mietin mitään tällaista. Uhkaus osui niin lähelle, että väistämättä sitä pohti asioita vähän liikaakin. Antoi pelolle tilaa, jota se ei ollut edes ansainnut.

Varmasti monille on käynyt sama, että lasten syntymän myötä on huomannut itsessään ihan uusia puolia ja pelko on ollut enemmän läsnä. En usko, että olisin ennen lapsia pelästynyt tuota Iso Omenan uhkausta hetkeksikään, olisin osannut ajatella sen aivan eri tavoin. Lapset ovatkin tehneet itseni hieman herkemmän, mikä ei välttämättä ole pelkästään huono asia. Hyvähän se on miettiä asioita etukäteen ja tehdä valintoja oman ja lapsten turvallisuuden puolesta.

Enkä muuten lähtisi ketään arvostelemaan siitä, jos ei uskaltaisi enää liikkua kuten ennen tällaisten uutisten jälkeen. Eihän tuollaisten uhkausten näkeminen helppoa ole, se vie helposti mielen mustaksi. Annetaan siis ymmärrystä heille, joilla pelkoa on läsnä. Yritetään luoda heille turvallisempi olo olemalla lähellä. <3

Koska vaan voi sattua mitä vaan, mutta pelossa en tahdo elää. Tänään olen kiitollinen meidän ihanasta asuinympäristöstä, ihan huipuista naapureista ja toki meidän perheestä jonka läheisyydessä on hyvä olo elää arkea. <3

Tuntuipa muuten vaikealta yhdistää kauniita kuvia lapsista ja kodista tekstiin, jossa puhutaan myös tosi synkästä asiasta. Toisaalta, halusin tuoda samalla lempeyttä mukaan juttuun ja näyttää, että arki on kuitenkin turvallista vaikka ikäviä uutisia välillä tuleekin joka tuutista.

Mitä ajatuksia sulla heräsi kun näit tämän uhkausviestin uutisissa? Pelästyitkö? Tekikö heti mieli hypätä ohjukseen ja muuttaa Plutoon asumaan? Entä onko sun kotisi turvallinen, vai pitäisikö siellä muuttaa jotain että olisi?

-Marissa